Kevätpuoleen talvesta, hyvän suksikelin aikana lähti Yrjö kerran käymään rintamailla. Molemmat pojat saivat jäädä kotiin, matka oli pitkä ja vaivaloinen, pojat vielä nuoria ja Yrjö tahtoi retkillään noudattaa suurinta varovaisuutta. Yrjön poissa ollessa saivat pojat pirttiä lämpimänä pitää ja pyydyksiään tarkastella. Yrjön piti käydä hakemassa kaikenlaisia tarpeita, suoloja, jauhoja, ruutia ynnä muuta, maksuksi vei hän mennessään muutamia kimpullisia oravannahkoja. Aikaisin aamuhämärissä lähti Yrjö liikkeelle ja neljännen päivän illalla häntä oli kotiin odotettava.
Neljäntenä päivänä iltapuolella alkoivat pojat odotella Yrjöä, aika alkoi jo ikäväksi käydä ilman heidän isällistä ystäväänsä. Hermi oli koko päivän äkäisesti haukkunut metsään päin, siellä liikkui varmaan jokin suurempi peto vaikkeivät pojat mitään sattuneet näkemään. Edellisenä iltana oli taivaan ranta kaukana lounaiselta kulmalta hulmunnut veripunaisena. Paloiko siellä taloja, oliko sodan liekki leimahtanut ilmituleen, oliko Yrjö seikkailuihin joutunut? Tämmöiset kysymykset heräsivät poikien mieleen ja heistä alkoi elämä kahden kesken kaukana kaikista muista ihmisistä tuntua mieltä painostavalta. Jo aamupäivällä olivat he panneet saunan lämmitä. Illalliseksi valmistivat he keittoa tuoreista kaloista, joita olivat onnistuneet saamaan merroilla sulasta vedestä siltä kohdalta, missä Korpijoki laskee Kotalampiin. Tupakin siistittiin ja lämmitettiin. Ja jo hyvissä ajoin iltapuolella ei pojilla ollut muuta tekemistä kuin odottaa Yrjön tuloa. Mitä kauemmin odotettiin, sitä hitaammin kului aika. Tuli hämärä ja tuli pimeä. Ja taaskin hulmusi lounaan kulmalta taivas veripunaisena. Poikien mieli kävi levottomaksi, mutta Yrjöä vaan ei kuulunut. Tuli yö ja poikien oli viimeinkin mentävä makuulle. Vielä aamullakaan ei Yrjöä kuulunut ja pojat alkoivat kuvitella kaikenlaisia vahinkoja hänelle sattuneen. Ikävissään eivät pojat kyenneet lähtemään mihinkään pyydyksille tai ryhtymään varsinaisiin askareisiin. Niin kului päivä kului toinen ja kolmaskin. Poikain mieli oli käynyt yhä levottomammaksi. Kun kolmantena päivänä jo alkoi hämärtää, rähähti Hermi haukkumaan ja juoksi etelän puoleen. Pojat kirmasivat suksille ja lennähtivät Yrjölle vastaan, jonka Hermin haukunnasta huomasivat sieltä tulevaksi.
Rinteen juurelle tultuaan jäivät pojat hämmästyneinä seisomaan. Yrjö sieltä kyllä tuli, mutta ei yksin. Hänen jälestään hiihti yli keski-iän oleva nainen ja viimeksi noin yhdeksän vuotinen tyttö. Lyhyen tervehdyksen jälkeen saatettiin tulijat pihaan, sukset nostettiin seinivierelle, lumi kopisutettiin jaloista ja astuttiin tupaan. Yrjö selitteli, että tämmöinen se on tässä piilopirtti salon sisässä. Vieras nainen kiitteli kaikkea, vaikka näytti kovin surulliselta. Tyttö, joka oli suurisilmäinen, ruskeatukkainen, pysyttelihe vieraan naisen vieressä ja piteli kiinni hänen vaatteistaan. Ja pojat istuivat äänettöminä penkin reunalla oven suussa, odotellen selitystä, ketä nämä vieraat olivat.
"Eipä se Kerttu taida uskaltaakaan mummonsa vierestä erota", sanoi Yrjö tytölle leikkisästi, "kyllä nämä pojat ovat siivoja, etenkin tuo Olli tuossa."
"Pojat taitavat ihmetellä, ketä nämä vieraat ovat", sanoi se vieras nainen. "Minä olen teidän isävainaanne sukulainen ja tämä tyttö on minun poikani tytär. Yrjö toi meidät tänne, kun ei meillä ole muutakaan turvallista olinpaikkaa."
"Onko pojilla sauna valmis", kysyi Yrjö, "näin pitkän ja vaivaloisen matkan jälkeen se maistuisi mainiolta?"
"Joka ilta se on valmiina odotellut teidän tuloanne. Lähtekää kylpemään, milloin vain haluatte."
Vieraitten ollessa kylpemässä kertoi sitten Yrjö retkensä vaiheet. Kylään tultuaan oli hän kuullut, että Suomen puolelta oli tänä talvena tehty partioretkiä kauas Venäjän puolelle. Pohjoisesta päin oli tullut useita miesjoukkoja. Olivat selittäneet, että kerrankin oli Venäjän puoleisille näytettävä kovat, ne olivat niin nujerrettavat, etteivät pitkiin aikoihin uskaltaisi rajan yli kulkea, ja että viimeinkin saataisiin elää rauhassa. Näiltä seuduin oli miehiä liittynyt partioretkeläisten joukkoon, muiden muassa nuori Taneli Tiainen, Roivas-vainaan sukulaisen ja toverin poika. Retki ei ollut kuitenkaan onnistunut niin hyvin kuin oli toivottu. Hävittäen ja polttaen oli kuljettu eteenpäin. Ja vaikkakin oli voitokkaina palattu, sillä yllätyksenä olivat Suomen miehet rajantakalaisille tulleet ja olivat takaisin vetäytyneet, ennenkuin maan asukkaat olivat ehtineet kokoontua suurempiin joukkoihin vastarintaa tekemään, oli kuitenkin syntynyt joitakuita tuimempia kahakoita.
Rohkeimpia partiomiehiä oli ollut Taneli Tiainen. Ensimäisenä kulki hän suomalaisten joukossa ja levitti tuhoa, mihin hän tuli. Siitä syntyi viha erityisesti häntä vastaan ja kun miehet kerran kulkivat metsäistä tietä, käytiin odottamatta heidän kimppuunsa. Pyssyn luoti kaatoi Taneli Tiaisen, vieläpä uhattiin polttaa hänen talonsa ja tuhota koko hänen sukunsa.
Sinne oli Taneli jäänyt, kauas kotoaan vieraaseen maahan. Kun partiomiehet palasivat kotiseuduilleen, toivat he tullessaan nämä surulliset viestit Tanelin kotiin. Sitä ja hänen ainoata lastaan Kerttua hoiti Tanelin äiti, Tanelin vaimo oli kuollut muutamia vuosia sitten. Kun vanha Liisa sai kuulla, miten hänen pojalleen oli käynyt ja että kostoa vielä uhattiin Tanelin perheelle ja kodillekin, täytti huoli ja pelko hänen mielensä. Hänen miehensä oli aikoinaan kuollut samanlaisella retkellä, hänen kotitalonsa oli ryöstetty ja hävitetty, itse oli hän kärsinyt kidutusta, oli kerran jo maannut köysissä ryöstetyssä talossa ja viimeisessä hetkessä pelastunut liekkien vallasta. Kaikki nämä ja monet muut kovat kokemukset olivat tehneet häneen syvän vaikutuksen. Hän oli ruvennut laulamaan itkuvirsiä, joita hän yksin ollessaan hyräili. Mieli oli käynyt araksi ja surumieliseksi. Kun taas sissisotien kova kirous kohtasi hänen perhettään, masensi se hänet kokonaan, hän joutui melkein suunniltaan surusta ja huolesta. Hänestä tuntui aivan mahdottomalta ruveta elämään sissiretkeilijäin pääkulkuväylän varrella ja siinä kostontuojia odotella, ruveta pikku Kertun kanssa hoitamaan ja hallitsemaan taloa. Hän tuumaili hylätä talonsa ja lähteä pakolaisena umpimähkään kulkemaan pohjoiseen päin etsimään turvallisempia seutuja.