Juuri kun hän oli näissä aikeissa, sattui Yrjö tulemaan kylään. Kun hän kuuli kerrottavan Taneli Tiaisen kohtalosta ja Liisan tuumista, meni hän Liisan luo. Tanelin isä oli ollut hänen partiotovereitaan. Päätös, jonka hän oli tehnyt ensimäisenä yönä Antin ja Ollin kanssa kulkiessaan salolle, ja se elämän tehtävä, joka silloin oli hänelle selvinnyt, oli yhä syvemmälle hänen mieleensä juurtunut. Sen ohjaamana hän nytkin kiiruhti Liisan luo, ja neuvoi häntä rauhottumaan ja malttamaan mielensä. Mutta kun Liisa sanoi, ettei hän missään tapauksessa voi jäädä entisille asuinpaikoilleen elämään, että hän menehtyisi tässä tuskaan ja pelkoon, ehdotti Yrjö, että Liisa muuttaisi poikansa tyttären kanssa hänen luokseen asumaan Ahmavaaralle. Siellä kaukana soiden takana hän varmaankin saisi elää lopun ikäänsä rauhassa.

Mietittyään Liisa suostui. Yrjö tahtoi heitä heti lähtemään mukaan. Liisan oli sen vuoksi ryhdyttävä talouttaan hajottamaan. Mitä oli metallitavaraa ja vähin rahaa, kaivettiin maahan. Vaatetavara ja puuastiat ja tarvekalut pantiin aittaan. Tanelilta oli talon ainoa hevonen jäänyt retkelle. Talon kaksi lehmää ja hieho sijoitettiin naapuritaloihin. Salolle niitä ei voitu viedä, kun siellä ei ollut rehua koottuna. Kahdessa päivässä saatiin koti hajotetuksi. Kolkolta näytti autio talo, kun kolmannen päivän aamuna tyhjän talon ikkunaluukut suljettiin, ovet teljettiin, ja koko talo hyljättiin oman onnensa varaan.

Suksilla läksivät kaikki aamulla aikaisin liikkeelle. Hevosia ei ollut paljon saatavissa ja toisekseen ei tiettömään saloon ollut helppo hevosella kulkea. Kaksi miestä lähti heitä saattamaan. Kaikilla oli heillä niin suuret kantamukset tavaraa, kuin suinkin kantaa jaksoivat: Liisan ja Kertun vaatteita, Liisan ketrinpuu, vähin talouskaluja ja jonkun verran ruokavaroja niinkuin suoloja, jauhoja, voita, hiukan jäätynyttä maitoa pojille tuomisiksi, ja muutamia leipiä. Saattajamiehet palasivat päivänmatkan päästä takaisin. Heidän kantamuksensa jätettiin siihen, puuhun ripustettuina. Siitä ne Yrjö parin päivän perästä nouti poikien kanssa. Liisa ja pieni Kerttu hiihtivät hitaasti, niin, että heidän täytyi viipyä matkalla kaksi yötä, jotka vietettiin nuotion ääressä. Perille pääsivät kolmantena matkapäivänä iltahämärissä.

Kaikkien näiden seikkailujen vuoksi oli Yrjö viipynyt matkallaan kolme päivää kauemmin kuin alkujaan oli aikonut. Poikien pelko oli kyllä ollut luonnollinen, mutta turha. Punainen taivaanranta oli ollut vain laskevan auringon säteiden aikaan saamaa eikä tulipaloa.

Varsin juhlalliselta tuntui sen päivän illallinen Ahmavaaran mökissä. Paraiksi kaikki viisi mahtuivat pienen pöydän ääreen. Juhlallinen oli ateria pojista, kun palavan päreen valossa kerran taas söivät leipää, voita ja maitoa. Poikien paraat herkut tuntuivat tulokkaista taas erinomaisilta.

Illalla neuvoteltiin, miten elämään ruvettaisiin, päätettiin, että Liisa ja Kerttu jäisivät heidän kanssaan asumaan. Kyllähän mökki oli ahdas, mutta sopu sijaa antaa, sanottiin. Heille annettiin karsinan puoli tupaa olin- ja asuinpaikaksi. Yrjö ja pojat vetäytyivät toiseen kulmaan tupaa. Askareet jaettiin myöskin: Liisa saisi hoitaakseen kotiaskareet, ruuan valmistuksen ynnä muut semmoiset, Yrjö ja pojat hoitaisivat ulkotöitä, kalastaisivat ja metsästäisivät.

Rattoisammaksi kävi elämä siitä pitäen Ahmavaaralla. Kun Yrjö ja pojat palasivat väsyneinä pyydysretkiltään, oli kotona lämmin, siistitty tupa ja maukas ruoka odottamassa. Ennen olivat he itse saaneet toimittaa kaikki kotiaskareetkin, jotka monesti olivat tuntuneet varsin ikäviltä. Yrjö mielellään puheli Liisan kanssa entisistä ajoista ja poikien oloon toi lapsellinen Kerttu vaihtelua ja iloa. Niin kului se talvi hiljaisessa aherruksessa. Tuli kevät ja kesä.

VIIDES LUKU.

Koti salon sydämmessä.

Kerran kauniina keskikesän päivänä lähtivät Yrjö ja pojat tavallista pitemmälle retkelle. Yrjö halusi käydä tarkastelemassa maita vähän laajemmalti. Hän tahtoi etsiä hyviä kalastuspaikkoja, katsella sopivia kaskimaita sekä yleensä vastaisen varalta oppia tuntemaan kaikki suot, joet, lammet ja vaarat, siltä varalta että vainolainen joskus ulottaisi partioretkensä tännekin saakka. Näistä tuumista oli hän jo pitkin talvea puhunut, mutta oli tullut jotain lisäksi, joka vaikutti, ettei Yrjö saanut rauhaa, ennenkuin oli tämän tutkimusretkensä tehnyt. Jo useamman viikon aikana oli Yrjö aina silloin tällöin huomannut hienon savupatsaan kohoavan koilliselta taivaankulmalta, Korpivaaran rinteiltä. Hän oli ensin arvellut savua satunnaisten pyydysmiesten majapaikalta nousevaksi. Mutta kun savupatsas oli jo muutaman viikon aikana noussut samasta paikasta, täytyi siinä olla pysyväisiä eläjiä. Olivatko ne ystäviä vai vihollisia? Olivatko nekin uutisasukkaita, jotka samoin kuin Ahmavaaralaiset aikoivat erämaahan taloa rakentaa, vai olivatko pakolaisia, jotka piilopirtissä odottivat rauhallisempia aikoja, voidakseen palata entisille asumasijoilleen. Vai oliko sinne asettunut retkeileviä rajantakalaisia, jotka ehkä ulottaisivat partioretkensä tännekin savun ohjaamina. Vai olivatko ne, mikä olisi ollut kaikkein pahinta, rosvoja, ulkopuolella lakia eläjiä, jotka sieltä käsin aikoivat maan vaivana, koko seudun vitsauksena ryöstämällä ja rosvoamalla itseään elättää. Yrjö oli ainaisilla partioretkillään tullut varovaiseksi. Nytkin katsoi hän viisaammaksi ottaa selkoa tuon taivaalle kohoavan savun aiheesta, kuin joutua yllätyksen alaiseksi.