Oli Juhannuksen jälkeinen viikko, kesä oli kauneimmillaan. Puut loistivat alkukesän heleän kirkkaan vihreässä puvussaan, aurinko helotti syvän siniseltä taivaalta, ilma oli lämmin. Tämmöisenä päivänä lähtivät Yrjö ja pojat aikaisin aamulla retkelleen Hermin seuraamana. Mukana oli Yrjöllä pyssy, pojilla vaan kevyet kirveensä vyön perään pistettyinä. Yrjöllä oli sitä paitse pieni eväskontti selässä. Keveissä puvuissa, tuohivirsut jaloissa, iloisin mielin läksivät retkeilijät liikkeelle. Vaaroja kiipesivät, soita kaatoivat, metsiä kulkivat, tiheiden kuusikkojen läpi tunkeutuivat ja taas uusia vaaroja kiipesivät. Välistä sai kiertää aika mutkia päästäkseen jonkin lammen tai pehmeän suon ohi. Jokien yli oli mentävä jotain kaatunutta puuta lauttana käyttämällä.
Iltapuolella lähestyivät he Korpivaaraa. Hermin kutsui Yrjö luokseen ja pani nuoresta koivusta väännettyyn vitsasköyteen, ettei se ennenaikojaan ilmaisisi retkeläisiä. Varovaisesti kuljettiin eteenpäin. Yrjö oli huomannut, että savu kohosi vaaran etelärinteeltä, sen vuoksi hän nyt kulki vaaran pohjoispuolelle, kohosi vaaran harjalle ja laskeusi sieltä varovasti alaspäin.
Ilta oli jo tulossa. Mutta pohjolan kesä-ilta on valoisampi kuin talvinen päivä. Aurinko valaisi koko maiseman toistavan kirkkaaksi. Vaaran eteläinen rinne oli jotensakin jyrkkä, jyrkästi kaartuvien kallioiden alapuolella oli tasainen kenttä, suurten koivujen, leppien ja pihlajain täyttämä. Suurina, suorina kohosivat koivut vasten taivasta. Hienolehtinen latvus kimalteli ihmeen heleänä alkukesän täydessä rehevyydessä. Lepät muodostivat tiheitä pensaikkoja ja pihlaja kukki. Vähän matkaa kallionseinämästä oli aukeama, vihanta nurmen kaistale puiden välissä. Loivan rinteen alapuolella oli kaksi suurta kuusta. Ne olivat juurelta miehen sylyyttä paksummat, äärettömän korkeat ja tuuheat. Pitkät oksat ulottuivat kauas sivuille ja maahan saakka muodostaen väliinsä mukavan kammion. Kuusen latvat olivat täynnä punaisia kävynalkuja, ne olivat kukkalatvakuusia. Kuusien juurella oli kahden vankan juurihaaran välissä lähde, josta liika vesi valui pois pientä purontapaista myöten.
Yrjö hiipi varovaisesti lähemmäksi, jätettyään pojat Hermin kanssa jonkun matkan päähän. Päästyään pyöreälle kallion kielekkeelle, avautui hänen eteensä omituinen ja aivan odottamaton näky.
Siinä oli koko talous. Koivujen syvälle alas riippuvia oksia oli sidottu yhteen ja niistä muodostettu vitmi. Yhteen sidottujen oksien päälle oli pantu suuri tuohilevy, siihen koottu kuivia, pehmeitä sammalia ja niiden päälle pantu pari vaatevaippaa. Siten oli muodostunut kehto. Kehdossa virui iloisesti potkien ja nauraen puolialaston pulska, noin puolitoista vuotinen poika. Nuori äiti istui kelopölkyllä vitmin vieressä, puheli lapsensa kanssa ja heilutteli vitmiä. Kaikki olivat vaatteet puutteellisia, käsivarret paljaat, jalat kengittä, sukitta, vähät vaatteet paikoin rikki. Mutta nuoruuden kukoistus esti sitä huomaamasta. Tuuhea, ruskea tukka oli kauniisti koottu päälaelle. Hän milloin hyväili lastaan, milloin heilutteli vitmiä ja välistä nauroi kilpaa pikku poikansa kanssa.
"Vahoitukkaiseen, muurekukkaiseen, pääsköilintuiseen", sanoi hän. Ja hän luetteli kaikki mitä kaunista tiesi, pienet linnut, kukat, oravanpoikaiset, sinisirkkuset, tuomenkukkaset, kaikiksi niiksi hän kutsui poikaansa, hän vertasi häntä kauneimpaan, miellyttävimpään, mitä hän tiesi. Kielen kauneimmat sanat hän omisti pojalleen.
"Pienuttani, poluttani, päivyttäni." Ja poika nauroi ja lepersi äidilleen. Sitten äiti keinutteli vitmiä ja lauloi:
"Lepän lynkkä liekuttaapi,
Koivun konkelo pitääpi.
Lepän lynkkä liekuttaapi
Koivun konkelo pitääpi."
Siitä vähän matkan päässä oli koivuista ja pihlajista valmistettu majan tapainen; siinä oli joku vaippa, vähän tarvekaluja, pyssy, konttia, pyttyjä. Lehtimajan molemmin puolin oli pihlajoita täydessä kukassa.
Kuusen juurella seisoi nuori mies, iältään ei paljoa yli kahdenkymmenen. Hän oli kookas ja solakka. Ruskea, kihartava tukka näkyi niskaan lykätyn lakin alta. Rohkeapiirteiset avonaiset kasvot olivat vielä parrattomat. Mies näytti tällä hetkellä vähän neuvottomalta. Hän oli juuri ajanut metsästä kotiin pienen, mutta pirteän, punaisen ja valkean, kyyttöselkäisen lehmän. Kuusen juurelle, lähteen kohdalle oli lehmä pysähtynyt rauhallisesti märehtimään. Näytti niinkuin mies olisi yrittänyt lypsämään, mutta ei tiennyt mihin lypsäisi.