"Lepän lynkkä liekuttaapi
Koivun konkelo pitääpi.
Ota kenkä, lypsä lehmä,
Anna lapsen juoda jorraa"
lauloi nuori vaimo vitmiään hypitellen ja purskahti helakkaan nauruun.
Mies ei kuitenkaan kenkään lypsänyt, vaan otti lähteen reunalta uuden suuren ropeen ja lypsi siihen voimakasta maitoa. Pienemmällä ropeella annettiin sitten pikkupojan juoda oikein kyllälteen. Poika joikin, hengitti syvään ja joi uudestaan. Ja äiti nimitteli häntä jo maitoparraksi ja piimäsuuksi. Nuori mies heitteli pihlajan kukkia vaimonsa tukkaan, antoi hänelle ropeellisen karpaloita, jotka oli suolta tullessaan poiminut, maahan oli hän nakannut kimpullisen kaloja. Kun lapsi oli kyllälteen juonut, käski mies äitiäkin juomaan. Ja rohkeus ja nuoruuden ilo ja onni loistivat hänen silmistään.
Silloin ei Yrjö enää malttanut pysyä paikoillaan kallion kielekkeellä. Hän viittasi odottavia poikia luokseen, jotka Yrjön alkuperäisestä kiellosta huolimatta olivat yhä likemmäksi hiipineet.
"Täällähän onkin ystäviä", huudahti hän sitten iloisesti. "Terve Anni, terve Jaakko! Mistä te tänne olette tien löytäneet?"
"Kas! Yrjökö se on! Ja Antti ja pikku Olli! Mistä ihmeestä te siihen olette tulleet, kun ei teitä tähän saakka ole missään näkynyt, eikä kuulunut."
Näin puhelivat nuori mies ja vaimo vuorotellen. Yrjö ja pojat laskeutuivat kalliolta alas, kättelivät ja asettuivat nuotiopuuksi varustetulle kelohongan pölkylle istumaan. Siinä sitten tekivät selkoa vaiheistaan.
Korpivaaran asukkaat olivat hekin samoilta seuduin kotoisin, kuin missä Roivas-vainaan koti oli ollut. Olivat vieläkin lähempää Venäjän rajaa, Kirvesvaaran kylästä. Heidänkin kotinsa oli ryöstetty. Vanhemmat olivat Jaakolta kuolleet, koti poltettu. Jaakko, joka oli uhkarohkea, huoleton, seikkailunhaluinen nuori mies, olisi mielellään liittynyt partiojoukkoihin, jotka kokoontuivat Pielisenjoen suulle taistellakseen vihollisia vastaan ja puolustaakseen kotiseutuja. Mutta hän oli sattunut menemään naimisiin, hänellä oli nuori vaimo ja pieni poika. Sen kesän ja koko seuraavan talven olivat he kuitenkin viettäneet kotiseudullaan. Mutta kovin oli elämä ollut hankalaa. Ainaista levottomuutta. Aina oli täytynyt varoillaan olla, usein muutella asuinpaikkaa. Milloin oli oman maan miehiä kulkenut niillä mailla, milloin vainolaisia liikkunut. Omia miehiä piti auttaa ja neuvoa, hankkia heille muonavaroja ja opastaa. Ja mielellään heitä autettiinkin, mutta siitä johtui ainainen vaara, paitse että usein oli vaikea hankkia mitä tarvittiin. Sillä kun oma väki oli paraiksi ehtinyt hajaantua kukin asumasijoilleen, tuli useinkin jo vainolainen kulkien ryöstäen ja uhaten eteenpäin, etenkin haluten kostaa niille, jotka olivat tavalla tai toisella olleet osallisina suomalaisten sissijoukkojen toimiin.
Elämä oli sen vuoksi ollut kovin huolekasta ja vaivaloista. Ja kun vihdoin pitkän talven jälkeen koitti kesä, päätti nuori pariskunta lähteä saloon asumaan rauhattomilta rintamailta, saadakseen siellä iloita nuoresta onnestaan ja hoidella pikku polkastaan. He olivat vielä niin nuoria ja huolettomia, terveitä ja rohkeita. He olivat kasvaneet vauraissa ja onnellisissa kodeissa eivätkä viime aikojen levottomuudet olleet heitä masentaneet. Elämä sinisen salon helmassa, harmaan vaaran liepeillä, järvien ja jokien kaloilla, metsän riistalla, rinteiden ja soiden marjoilla tuntui heistä viehättävältä. Kesäkuun alkupäivinä kun kevättulvat olivat asettuneet, olivat he lähteneet liikkeelle. Mukaan oli otettu, minkä kantaa jaksoivat ja lehmä. Se oli heille välttämätön, kun oli pieni lapsi. Matka oli ollut hyvin vaivaloinen lehmän vuoksi. Hitaasti oli kuljettu ja pitkiä mutkia oli tehty pehmeämpiä soita kierrellessä: Välistä oli Tähikki parka yrittänyt suohon vaipua. Suurella vaivalla oli voimakas Jaakko sen aina saanut autetuksi ylös. Monen mutkan ja vaivan perästä olivat viimein saapuneet Korpivaaran rinteille ja tähän taloksi asettuneet. Näin kertoivat Jaakko ja Anni vaiheistaan.
"Ja tässäkö olette eläneet ja tuossa majassa maanneet?"