Kaukaisen, peninkulmien takaisen Hernevaaran koivunkin erotti tänne. Likempänä olevilta vaaroilta, jotka nekin saattoivat olla melko kaukana, erotti joka kuusen, joka männyn latvan, jotka selväpiirteisinä reunustivat vaaran lakea ja kuvastuivat kirkasta taivasta vasten.
Näillä oravan pyyntiretkillä oli Hermi suuressa touhussa. Se haukkui niin että salo kaikui. Ja kauas vieri haukunnan ääni hiljaisessa salossa. Ja kauniilta se kuului. Tuommoisen pystykorvaisen, tiheätakkuisen, vilkkaan Karjalan erämiesten koiran haukunta kirkkaana syyspäivänä on kuin soittoa. Se ei ulvo, ei valita haukkuessaan, niinkuin nykyaikaiset ylen hienot metsästyskoirat. Se ei ilmoita pelkäävänsä kuin arka vartia yöllä, eikä ilmoita halveksivansa kuin kerjäläistä haukkuva piharakki. Sen haukunta on kirkas, sointuva, lyhyenlainen. Se iloitsee kaunista ilmaa, se ihmettelee oman äänensä kantavuutta, se ihmettelee omaa rohkeuttaan, se kun on ainoa, joka uskaltaa ja kykenee tänä kirkkaana päivänä rikkomaan salon mahtavaa äänettömyyttä. Varmasti, kirkkaasti, lyhyesti, mutta tiheään kajahtelee Hermin haukunta, moninkertaisen kaiun toistamana se sulaa helakaksi soitoksi, kuuluen tavattoman kauas. Yksitoikkonen se on, mutta yksitoikkonen kuin havupuuta kasvava kangas. Metsässä kävijäin mieltä tämä haukunta rohkaisi ja ilostutti, ja kotonaolijat sen kulusta koko päivän voivat seurata metsänkävijäin retkeä. Kuulivat heidän milloin loittonevan, milloin lähenevän. Kuulivat haukunnan milloin iloisemmasta, milloin äkäisemmästä, milloin hätäisemmästä soinnusta, miten retki sujui, ilokseenko korpea vain kaiuttivat, vai joko oravaa ahdistivat, joko olivat saamaisillaan ja joko saivat. Kuulivatpa joskus senkin, että salonkävijät olivat vilahdukselta nähneet isomman otuksen metsässä.
Kun Yrjö sattui mukana olemaan, hyräili hän mielellään metsämiehen virsiä, pyyteli avukseen metsän kuningasta Tapiota ja hänen väkeään, pyysi että he kerittäisivät metsään punaisen langan metsän kävijöille oppaaksi, asettaisivat silkkiset, siniset paulat käsipuiksi louhikkojen yli, sovittaisivat porraspuut purojen poikki metsänkävijäin yli mennä. Ollia hän erityisesti neuvoi näin laulamaan:
Läksimmä miehissä metsälle,
Urohissa ulkotöille
Kolmen, neljän koiran kanssa,
Viien, kuuen villahännän,
Seitsemän sepelikaulan,
Oravainen, onnervoinen,
Metsän kukka, metsän omena
Ylentäitse oksaselle,
Alentaitse lehväselle.
Poikamies on ampumassa,
Pentukoira haukkumassa.
Ja orava se näyttäytyi metsästäjille, hyppäsi puusta puuhun, juoksi pitkin puun runkoa, sitten pitkin pisintä oksaa, sen äärimmäiseen kärkeen, loikkasi siitä toiseen puuhun ja siitä kolmanteen. Mutta alla haukkui, hyppi ja temmelsi Hermi ja pojat juoksivat ympäri puun, kurkistelivat ja yrittelivät. Hermin haukunta saattoi oravan suunniltaan, se pysähtyi oksalle katselemaan tuota kiusoittavaa haukkujaa, mutta silloin se vasama lensikin poikien jousesta. Nuolen kovaa puuta oleva nuija sattui oravalle päähän ja sai sen huumaantuneena putoamaan alas. Mutta maahan asti se ei päässyt, vaan putosi suoraan kita auki odottavan Hermin suuhun. Kiivaasti pudisteli Hermi oravaa suussaan ja purasi samassa hengiltä. Pojat korjasivat oravan laukkuunsa annettuaan ensin koiralleen palkinnoksi kynnet, ja läksivät innoissaan uutta saalista etsimään.
Joskus sattui poikien tielle näätä. Sen nahka oli paljon arvokkaampi, mutta vaikeampi se oli pyytääkin, ja monta kertaa sattui, että näätä livahti lopultakin poikien käsistä, kun sitä päiväkauden olivat vahtineet.
Ensi lumen aikana oli metsänkävijöillä metsässä liikkuessa toinenkin tarkoitus, he tarkastivat karhun jälkiä. Viime kesänä oli karhu kaatanut heiltä lehmän ja niinkuin muistettanee, oli sitä kyllä vahdittu, mutta ei oltu saatu. Luultavasti se yhä asusti lähitienoilla, eikä semmoinen naapuri ollut oikein mieleinen. Ilmojen pakastuessa ja ensi lumen tullessa maalian karhu tavallisesti asettuu talvisijoilleen.
Yrjö liikkui myös itse mukana metsässä, voidakseen heti ryhtyä kiertämään karhua. Ja niin sattuikin, että kerran taas metsiä kulkiessaan näkivät karhun pitkät jäljet maassa. Antti ne ensimäisenä huomasi. Selvästi näkyi ohuessa lumessa ja huuraisessa ruohostossa karhun kämmenen jäljet, kannan ja varpaiden.
"Olli saa heti lähteä ammuttujen oravien ja Herrain kanssa kotiin", sanoi Yrjö, "me Antin kanssa ryhdymme karhua kiertämään."
"Mutta eihän meillä ole aseitakaan…", sanoi Antti arvellen.