Värttinällä kehrätessään Liisa mielellään lauloi. Usein hän lauloi vanhoja isältään oppimia virsiä vanhasta, viisaasta Väinämöisestä, seppä Ilmarisesta ja nuoresta Joukahaisesta. Mutta kun hän oli oikein vakavalla mielellä, lauloi hän Luojan virttä.
"Se on hyvä virsi", hän sanoi, "siinä kerrotaan samoja asioita, kuin mistä pappi kirkossa puhuu. Oppikaa lapset se. Täältä kumminkin niin harvoin kirkossa käydään, jos milloinkaan. Vieläkö niitä lie pappejakaan koko Karjalassa."
Kun lyhempiä laulurunoja laulettiin, otti siihen osaa Anni. Hän olikin taitava niissä, osasi laulaa yhtä mittaa myöhään yöhön, aina uutta ja uutta. Lapset osasivat nekin muutamia runoja, niinkuin "Katti metsähän menevi", "Ken söi kesävoin", "Turu, turu tulkoon" ja muita semmoisia. Ja kun eivät muuta osanneet, lukivat "onni mannia."
KYMMENES LUKU.
Salo kaikuu.
Oli ensimäisen lumen aika. Ilma oli kirkas, maa roudassa, ruoho ja puut huurteessa. Lunta oli tullut vähän, sen verran vain että maa näytti valkealta. Pitemmät korret, varvut pistivät lumesta esille. Lumen vuoksi saattoi kaikkialla vapaasti kulkea. Uutisasukkaat liikuskelivat tähän aikaan ahkeraan metsässä.
Toimena heillä oli oravain ampuminen. Pyssyillä eivät he ampuneet oravia, vaikeasti hankittavia ampumavaroja säästääkseen, vaan jousella ja nuolella. Nuolet olivat nuijapäitä, niillä ammuttiin oravaa päähän. Huumaantuneena se putosi maahan, josta koira sen puri kuoliaaksi. Oravan nahkoja hyvin haluttiin, sillä ne olivat erittäin mukavat myötäviksi. Näihin aikoihin Karjalassa kansan keskuudessa jokapäiväisissä oloissa käytiin etusijassa vaihtokauppaa. Nahkoja, etenkin oravan käytettiin yleisesti kaupan välittäjinä. Metallirahaa oli maakunnassa hyvin vähän. Sillä suoritettiin vain verot ja suuremmat kaupat. Lisäksi oli hopearaha vieläkin harvinaisempaa. Käytännössä olevat vaskiplootut, joista neljän taalarin harkko painoi viisi kiloa, olivat hyvin hankalat liikuttaa ja kuljettaa.
Oravan pyynti oli raitista ja hupaisaa työtä. Metsässä oli ilma niin läpikuultavan kirkasta ja puhdasta. Kun sattui joutumaan vaaran laelle, josta avautui avonainen näköala, näki kuultavan kirkkaassa ilmassa aivan uskomattoman kauas. Suuren suo-alueen eteläpuolella oli vaarainen seutu, Ahmavaaralaisten entinen kotiseutu. Siellä se oli päivämatkojen takana. Kesällä auer esti selvästi erottamasta seutua, eri vaarat sulivat yhteen harmaan siniseksi tummahkoksi juovaksi taivaan rannalla.
Mutta nyt erotti selvästi eri vaarat toisistaan. Kun Yrjö ja pojat sattuivat semmoisena kirkkaana päivänä vaaran laelle, selitteli Yrjö mielellään pojille paikkoja.
"Tuo kyhmyselkäinen vaara on Honkavaara, siinähän Antti yritti merkkitulta polttamaan. Sivulla siitä on matalampi Koivuvaara, sen rinteellähän se teidän kotinne oli ja minunkin kerran maailmassa kauan sitten. Sen takana näkyy tasalakinen korkea vaara. Se on laeltaan aukea, siinä on vain yksi suuri ikiaikainen koivu, se on Hernevaara. Parviaisten, kaupankävijäin uhkea talo on sen koivun suojassa".