"Mutta meidän on tästä hankala nähdä ampua karhua, voimme helposti ampua harhaan, kun tuossa, aivan pesän suun edessä kasvaa niin paljon pajun varpuja."
Niin sanoen nousi Yrjö suksiltaan, hiipi aivan likelle pesän suuta ja rapsi puukollaan pois hyvän osan pajukkoa. Sitten hän palasi suksille. Kutsuttuaan Jaakon toiselle puolelleen ja Antin toiselle ja kun kaikki olivat iskeneet karhunkeihäät viereensä maahan kärjet ylöspäin ja asettaneet pyssyt hanat vireissä ampuma-asentoon, käsivarren varaan, kirkasi Yrjö:
"Ulos ukko! Tule tänne korven kontio, tässä on mies miestä vastaan! —
Hermi irti! — Hermi, aja ulos kontio!"
Ja Hermi ärähti haukkumaan ja rähisemään. Pesästä kuului mörinätä, mutta ulos ei karhu tullut.
"Se ei raatsi jättää poikasiaan, mutta kun se nyt kerran ulos tulee, on leikki kaukana. — Kontio! Ulos! On se verta verrallakin!"
Uhkarohkea Jaakko oli tähän saakka mielensä malttanut. Nyt alkoi veri liian kuumana polttaa suonissa, hän ei enää voinut pysyä paikoillaan. Hän kaatoi nuoren salskean koivun yhdellä kirveen iskulla, rapsi siitä oksat pois. Näin saamansa keihäs kädessä lähestyi hän pesää ja työnsi sen pesän sisään.
"Joko nyt ulos tulet!"
Mutta karhu tarttui riukuun kiinni ja alkoi kiskoa sitä. Silloin Jaakko riemastui ja huusi: "Sepä on karhu. En ole ennen karhun kanssa väkikarttua vetänyt. Vedetään kuka voittaa."
Mutta samassa karhu kyllästyy leikkiin. Miesten huuto, Hermin ärhäkkä haukunta ja sysäykset Jaakon kangesta saattavat sen kiukustumaan, se unohtaa varovaisuutensa ja töytää ulos. Se pyyhkäsee etukäpälillään syrjään kaatuneen kuusen kuivia oksia, jotka paukkuen taittuvat, hyppää aimo loikkauksen, kiljasee sydämmensä tuskasta, sillä se tuntee, että nyt ovat sen kahden viikon vanhat poikaset hengen vaarassa, ja seisoo samassa takajaloillaan kämmenet levällään vain parin, kolmen sylen päässä pyydysmiehistä. Hetkinen vielä ja se iskee voimakkaan kämmenensä miehiin ja tuhon oma on ehdottomasti se, johon se sattuu. Se ei enää aio paeta, ei olla varovainen. Se on peto, metsän kuningas, joka ateriakseen kaataa lehmän, se ei suvaitse itseään häirittävän. Mutta se on vieläkin enemmän, se on emä, joka puolustaa poikasiaan. Se menee vaikka mitä vaaraa kohti, se on silmitön, hillitön vihassaan ja raivossaan. Ja metsä kajahtaa sen karjunnasta. — Yksi hetki ja pyydysmiehet ovat hukassa, mutta silloin painahtaakin laukaus, kolmesta pyssystä. Karhu kiljasee, typertyy maahan, yrittää pystyyn ja kaatuu taas.
Silloin täyttää hurja ilo Jaakon. Uhkamielisenä syöksähtää hän karhun luo ja hypähtää sen selkään ratsastamaan, tarttuu karhun tuuheaan takkuun kiinni ja huudahtaa ilosta. Mutta karhupa ei ollutkaan kuollut, vaan oli vain siihen typertynyt. Se nousee jaloilleen. Siksi voimakkaan iskun se kumminkin oli saanut metsämiesten pyssyistä, ettei se enää yrittänyt vastarintaan, vaan päätti lähteä pakosalle. Se oli Jaakon pelastus. Sillä jos se olisi takajaloilleen kohonnut, ei tiedä kuinka olisi käynyt. Mutta nyt kävi niin, että Jaakko sai karhun selässä ratsastaa, jota ei monelle satu. Suuressa vaarassa hän joka tapauksessa oli. Pyssynsä oli hän heittänyt pois. Eikä ruuhtenkaan pyssyistä mitään apua ollut, sillä niistä oli laukaukset ammuttu, ja uutta panosta ei sen ajan pyssyihin yhtä helposti pantu kuin nykyajan.