Samalla kun oikea metsästys alkoi, kun kierroksen sisään tultiin, tuntui metsäkin kuin lumotulta. Puut näyttivät niin tavattoman korkeilta, lunta tuntui olevan niin äärettömän paljon metsässä. Jaakosta ja Antista tuntui, niinkuin eivät koskaan olisi liikkuneet näin suuressa metsässä, näin synkässä korvessa.
Mutta Yrjö se hiihteli ensimäisenä. Mitä syvemmälle tultiin, sitä varovaisemmin hän liikkui. Oksan risahtamatta hän kulki eteenpäin, vältellen jokaista varpua, jokaista luokiksi kaartunutta nuorta vesaa, joka olisi ylitse hiihtäessä poikki rasahtanut.
Tuossa oli metsässä pieni kallion muodostama penger. Penkereen yläreunaa hiihti Yrjö, kunnes hän pysähtyi ja osoitti sauvallaan eteensä. Siinä oli kalliopengertä vastaan kaatunut tuuhea kuusi. Sen hajallaan törröttävät oksat olivat koonneet lunta tavattoman kasan, kuin pienen talon.
"Tuossa se on", kuiskasi Yrjö. "Vahdi tarkalleen Hermiä, ettei se ennen aikojaan pääse irti. Paina rukkasella sen suuta, ettei se hauku, älä anna ääntää yhtään."
Varovaisesti lähestyi Yrjö yläpuolelta lumitaloa, Jaakko heti kintereillä. Noin kymmenisen askeleen päähän siitä tultuaan, hän pysähtyi. Pyssyt otettiin esille. Panoksessa ne olivat jo entisestään, mutta tulijohtoon pantiin uutta kuivaa ruutia, pantiin myös uutta taulaa sekä tarkastettiin, että pii oli paikoillaan. Keihäät olivat koko matkan olleet käsissä, ne toimittivat samalla suksisauvan virkaa. Kirveet asetettiin vyön varaan, niin että ne tarvittaissa heti saataisiin esille, samoin puukot. Sitten taas kuljettiin lähemmäksi, kunnes tultiin aivan penkereen reunalle, lumitalon harjan yläpuolelle.
"Mikä ruskeareunainen torvi tuon lumikinoksen läpi kulkee. Mitä hulluja, polttaako karhu talvella tupakkaa aikansa kuluksi", ihmetteli Jaakko.
"Se on karhun henkireikä. Talven kuluessa sen henkireiän reunat käyvät noin ruskeiksi. — Emme tältä puolelta pääse sen kimppuun. Se voisi pyörähtää tuolta rungon toiselta puolen ulos ja kadota metsään, niin ettemme muuta näkisi, kuin lumipilven. Meidän on kierrettävä sinne, sieltä se on karhu tiensä pitänyt."
Mutkan kautta kiersivät pyydysmiehet penkereeltä alas ja lähestyivät vastakkaiselta puolelta karhun pesää.
"Se on lähtenyt pesästä pois, tässä on lumessa jälkiä", virkkoi äkkiä
Jaakko.
"Ei suinkaan se pois ole lähtenyt. Kas, tuonne vievät jäljet läheiseen kuuseen ja takaisin", kuiskasi Yrjö. "Karhu on käynyt tuosta nuoresta kuusesta taittamassa oksia, varmaankin pesässä on pieniä. Karhusta on tuntunut koti kylmältä niin hennoille vieraille ja se on käynyt hakemassa kuusen oksia, tehdäkseen niillä pesän lämpimämmäksi."