Kun muutamia tunteja oli juoksenneltu, sytytetty ja riehuttu, pääsi tuli täyteen voimaan. Se alkoi kulkea eteenpäin omasta halustaan. Kaski alkoi palaa. Nyt eivät enää palaneet risut, oksat, rangat, vaan paksut hirret paloivat ilmi liekissä. Tuli kävi myöskin suurten, pystyyn jääneiden puiden kimppuun. Niitä oli veistelty, jotta muka herkeäisivät turhanpäiten maata laihduttamasta. Näihin veistospaikkoihin oli tihkunut runsaasti pihkaa. Niihin kävivät liekit ensinnä käsiksi. Yrittivät ylös pitkin oksatonta hongan runkoa. Moneen kertaan jäi yritys kesken. Mutta kuumuus kävi yhä suuremmaksi niiden ympärillä, liekit maassa palavasta, äärettömästä puumäärästä kävivät yhä voimakkaammiksi, kohosivat yhä korkeammalle. Ja viimein ne saivat mahtavan hongankin valtaansa. Liekit onnistuivat kiipeämään hongan latvaan saakka, tarttuivat oksiin ja saivat nekin valtaansa ja kohta paloi koko honka.
Mutta vieläkin suuremmoisempi oli siellä täällä pystyyn jääneiden kuusien palaminen. Liekit kiipesivät naavaa myöten oksalta oksalle. Pian paloivat kaikki kuusen laajalle ulottuvat oksat. Siitä muodostui äärettömän suuri, leveä, korkea tulipatsas, jonka liekit kohosivat mahdottoman korkealle, taivaalle.
Sitä myöten kun liekit levisivät ja tulimeri kasvoi, kävi tulen voima yhä kammottavammaksi. Siitä syntyi ääretön kuumuus. Liekit leimahtelivat, kiemurtelivat, hulmusivat. Välistä näyttivät kielekkeet aivan pilviä nuoleskelevan. Suunnattomat savumäärät kohosivat taivaalle, peittäen sen suurien pilvien tavoin. Nämä hulmuavat savupatsaat, savupilvet näkyivät mahdottoman kauas peninkulmien taa.
Melkein huumaavan vaikutuksen teki liekkien soitto. Joka taholla paukkui ja räiskyi ja ratisi, kun liekit risukoissa temmelsivät, pihkaiseen puuhun iskivät kiinni, oksia katkoivat, rankoja mursivat. Tuon tuostakin sortui kasa puita rysähtäen kokoon ja välistä iso pystyyn jäänyt puu ruskaen, räiskyen, paukkuen maahan kaatui. Tähän räiskeeseen ja paukkeeseen yhtyi liekkien hulmuava melu. Ne läpättivät, vihelsivät, humisivat, sihisivät, kohisivat. Mitä laajemmalle liekit levisivät, sitä voimakkaammaksi kävi tulen kohina, se oli kuin mahtavan kosken pauhu.
Kun Yrjö ja hänen apulaisensa muutaman tunnin palavissaan olivat juoksennelleet halmeen reunustaa sytytellen, kohennellen ja viritellen, sanoi Yrjö huutaen kokoon perettään:
"Hoi Jaakko, hoi pojat, tulkaa tänne metsän reunaan. Kutsu Annia tänne myös. Missä se Antti on, hae, Olli, Anttikin tänne. — No Liisa, joko on keitto valmis?"
Nokisina, palavissaan kokoontuivat siihen kaikki viertomiehet.
"Kyllä se nyt tuli jo omin päinkin leviää. Joudamme tässä vähän syömäänkin."
"Lähdetäänkö kotiin?" tuumaili Olli.
"Emme sentään kotiin voi lähteä. Ei niin hurjaa palvelijaa, kuin tuli on, voi hetkeksikään jättää yksin. Voi syntyä suuria palamattomia saarekkeita ja tuli voi pyrkiä karkaamaan ulkopuolelle luvallista aluettaan."