"Kyllä siinä tuli temmeltää, ja palaapahan siinä nyt suurikin kaski samalla kuin pieni. Mitä ne ovat Honkavaaralaisten kehutut kasket tämän rinnalla. Ei ole näillä mailla muilla moista kaskea äsken ollut", kehuskeli Jaakko.
"Herra Jumala sentään sitä tulen voimaa", sanoi Liisa. "Kauhea se on. Niin se tännekin kuumottaa, ettei ole jaksaa olla. On kuin maailman loppu olisi käsissä, kun koko maailma palaisi."
"No ollaan sitä näköisiä", sanoi Anni. "Nokisia, repaleisia, kun mitäkin kummituksia. Voi sinua Jaakko parka, minkä näköinen olet!"
"Pata kattilaa soimaa! Kuka sitä luulisi, että tämä se on Tuomivaaran kaunis Anni, jota koko pitäjän pojat kilvan kosiskelivat." Ja Jaakko vetäisi leikillisesti repeytynyttä paidan kulmausta Annin hartialta, jotta nokinen, mutta pyöreä ja jäntevä olka pisti näkyviin.
"Jaakko, vielä siinä pilkkaat", sanoi Anni, sysäsi miestään ja koetti peitellä itseään.
Kaskimaan reunaan oli Liisa valmistanut aterian ja siihen istuutuivat kaikki syömään.
"Siunatkoon, mikä se oli", huudahti Liisa. Aivan lähellä heitä kaatui kauhealla räiskeellä ja paukkeella iso honka, sakea savu, tuhka, kipenet kohosivat läpinäkymättömänä pilvenä taivaalle. Mutta samassa liekit ulvoen ja hulmuten pääsivät taas silläkin kohdalla vallalle. Savu tuntui käyvän tulipunaiseksi ja samassa se olikin liekkien täyttämä.
Kun muutama suupala oli syöty, huomasi Yrjö, että tuli pyrki huuhdan oikean puolisesta kulmauksesta leviämään ulkopuolelle luvallista aluettaan. Hän hypähti heti ylös ja lähti kuokan kanssa turvetta kiskomaan, kangella palavia rankoja nakkelemaan ja siten tulta hillitsemään ja ohjailemaan sitä omille aloilleen. Jaakko seurasi kohta perästä.
"Sinne menivät, aivanhan tässä keitto jäähtyy, kun nyt eivät malttaneet syödä", sanoi Liisa.
Ja keitto kerkesikin moneen kertaan jäähtyä, ennenkuin Yrjö ja Jaakko saivat sen verran rauhaa, että ehtivät tulla kesken jäänyttä ateriaansa jatkamaan.