Hyvissä ajoin syyskesästä kylvettiin kaski, sinne kätkettiin nokiseen maahan siemen, niin monen vaivan takaa hankittu siemen. Syksyllä kaunis, kirkkaan vihanta oras ilahdutti uutisasukkaiden mieltä. Laajan huuhdan verhosi heleällä vaipallaan, peitti mustan maan, vain nokisia kantoja törrötti tiheässä sen keskeltä. Toivorikkain mielin lähdettiin uutta talvea kohti, ikävöimään kevättä ja kesää. Yksi vuosi oli vielä elettävä vesien ja metsän riistalla.
KUUDESTOISTA LUKU.
Ruis lainehtii.
Oli Juhannuksen aika, sunnuntaipäivä. Aamiaisen syötyä lähti Yrjö ulos kävelemään. Luonto säteili alkukesän heleässä kirkkaudessa. Koivujen lehdet kimaltelivat loistavan vihreinä auringon paisteessa. Yrjö ei kuitenkaan sitä ajatellut, vaan suuntasi kulkunsa kaskesmaalle samaa polkua, jota hän viime vuosina niin usein oli kulkenut. Noustuaan harjanteen yli ja kuljettuaan rinnettä alas ja taas toista ylös tuli hän suurelle aukealle metsän keskellä. Siinä oli vielä muutamia vuosia sitten kasvanut koskematon metsä, suuria lakkapäähonkia, tuuheaoksaisia kuusia ja koivuja, joilla oli rungot täysiä hirsiä. Nyt oli metsä poissa ja sen sijalla aaltoili viheriä laiho.
Sitä pysähtyi nyt Yrjö katsomaan. Vienossa tuulessa aaltoili laaja pelto. Rukiin oras alkoi tähkää tehdä. Tasapitkä, rehevä laiho heloitti rehevimmillään. Tuulenhenki synnytti harmahtavan aallon, joka kiiti yli viheriän selänteen. Toinen, kolmas harmahtava aalto seurasi perästä. Nyt aaltoili koko laaja laiho. Yrjöstä tuntui siltä, että se oli kauneinta, mitä hän eläissään oli nähnyt.
Ilma oli lämmin. Routa oli jo kauan sitten lähtenyt maasta, kevät oli ollut aikainen. Kevätkesän halloja ei enää tarvinnut pelätä. Varmasti voi toivoa hyvää satoa. Ja Yrjö ajatteli sitä kiirettä, mikä heille tulisi, kun syksyllä suuri ruispelto oli leikattava. Ja sitten päästäisiin vihdoinkin uutisen makuun. Käsikivet oli hän jo viime talvena varustanut. Niillä oli vilja kotona jauhettava.
Nyt oli siis saavutettu se maali, jota varten he olivat koko ajan työtä tehneet. Ahmavaaran rinteelle oli jo kohonnut muutamia taloja ja tässä aaltoili suuri pelto. Ensi talvena voi koko siirtola elää rukiisella leivällä. Karjan alku oli heillä myös. Tästedes he voivat elää maanviljelyksen ja karjanhoidon turvissa. Tästä se alkoi säännöllinen elämä.
Luonnossa vallitsi rauha. Rauha vallitsi Yrjön mielessä. Sunnuntaista ei täällä salolla oltu paljon tiedetty. Kirkossa ei oltu vuosiin käyty. Koko uskonnollinen elämä oli vähiin kuivunut. Mutta nyt tuli Yrjön mieleen outo sunnuntai-rauha. Vuosiin ei hän semmoista ollut tuntenut. Hänelle juohtui mieleen menneet ajat, jolloin hän nuoren vaimonsa kanssa oli käynyt kirkossa vihillä. Se oli ollut tämmöinen kaunis, kesäinen sunnuntaipäivä kuin tämäkin. Aurinko oli paistanut pilvettömältä taivaalta, kun he hiljalleen olivat astelleet kirkolta ruisoraan aaltoillessa läheisillä pelloilla ja kirkon kellojen juhlallisesti kumahdellessa.
Sama mieliala lienee muihin tarttunut. Tuolta tulivat Liisa ja Kerttu, Jaakko ja Anni ja heidän kintereillään pikku Jaakko, tulivat Antti ja Olli, Yrjön ystävän pojat. Tallella olivat orvot, miehiksi alkoivat varttua, kodittomilla oli nyt koti, leivättömillä oli leipää. Eikä vainolainenkaan ollut koskaan tänne löytänyt suurten soitten taa, suurelle suosaarekkeelle suuressa suomeressä. Tallella olivat kaikki, varttuneet ja edistyneet. Yrjö oli pitänyt lupauksensa, oli uuden, turvallisen kodin rakentanut ystäviensä perheille.
Kaikki Ahmavaaralaiset tulivat Yrjön luo. Yhdessä he ihailivat ruispeltoaan. Hiljalleen kävelivät pellon reunaa. Aina pysähtyivät ja katselivat. Ja heidätkin valtasi sama sunnuntai-rauha.