"Saittepahan siementä", sanoi Jaakko.
Mutta vanha Liisa arveli: "No nyt minäkin alan uskoa, että loppuu tämä metsäläisten elämä viimeinkin. Ehkäpä Jumala siunaa meidän työmme, antaa siemenestä sadon ja suo meille rukiisen leivän jokapäiväiseksi ravinnoksemme."
"Ehkäpä antaa, ehkäpä antaa", sanoi Yrjö, "siinä on yksi kuorma, kolme kuormallista tavaraa on meillä vielä kätkössä Mustankorven reunassa, ne ovat sieltä haettavat. Nyt on meillä siementä, ehkäpä Jumala kasvun antaa."
"Mutta eikö se ole kaunis, ja se on oikein meidän oma", selitteli Antti kesken muiden puhetta, hevostaan näytellen. "Ja se on niin viisas. Olisittepa nähneet miten se meni hirsiporrasta myöten puron yli."
"Onko se meidän? Mistä se on saatu? Oikeinko se tänne jääpi? Ja osaako sillä ratsastaa?" kyseli Olli.
"Meidän se on. Yrjö osti sen Sallisten talosta Havuvaaralta. Ja se on niin sukkela astumaankin."
Vielä kesti toista viikkoa, ennenkuin kaikki tavarat oli kotiin tuotu. Yhden retken tekivät niitä hakemaan Yrjö ja Olli, toisen ja kolmannen Jaakko ja Olli. Menomatkan sai Olli ratsastaa ja se oli hänelle hyvin mieleen. — Kolme viikkoa oli mennyt siemenen hankkimispuuhassa. Monien peninkulmien takaa sitä oli haettu, halki melkoisen osan Karjalaa oli kuljettu. Paljon oli vaivaa nähty ja poikien perintö oli kätköstään kaivettu esille ja oli maksuksi käytetty. Ei ollut kartettu mitään uhrausta, ei mitään vaivaa. Ja niin oli saavutettu se, mitä oli tahdottu. — Viisi tynnöriä ruista ja hevonen. Eihän se meidän ajan mitalla paljon ollut. Mutta sen ajan oloihin nähden se oli avain uuteen elämään. Nyt voitiin suuri kaski kylvää. Voitiin huoletta työtä jatkaa.
Mutta pojilla oli ainainen ilo Nopsasta. He sitä kilvan hoitivat, sitä syöttivät ja juottivat. Ja vuoron perään ajoivat selässä, kun kaskimaalle mentiin rankoja vetämään tai joen varrelle heiniä kokoamaan. Ikävä vain, että oli niin huonoa ruokaa hevoselle annettavana. Heinää kesällä vielä oli, kun se sitä sai hakea vapaasti metsästä, mistä itse halusi, mutta talven varaksi sitä korjattiin soitten varsilta ja jokien, ja se oli enimmäkseen saraheinää. Jos olisi ollut viljaa antaa, joka tämmöisille keveille, sitkeille, jänterille hevosille on omansa, mutta ei Nopsa parka monta kertaa viljan makuun päässyt, eihän sitä Ahmavaaralla vielä ollut ihmisillekään.
Kerran kun Olli kaskimaan reunalla söi evästään kuivaa kalaa, ja Nopsa haukkaili heiniä hänen vieressään, ojensi hän leikin vuoksi kalaa Nopsalle. Hänen ihmeekseen haukkasi Nopsa ison palan ja söi sen mielikseen. Sen jälkeen sille usein annettiin vaihteeksi kuivaa kalaa, etenkin milloin sitä oli syötettävä pelkällä suoheinällä.
* * * * *