Varustettiin kaksi pitkää riukua, kaksi pitkää hoikkaa koivuriukua. Toiset päät valjastettiin länkiin aivan kuin reen aisat, toiset päät saivat viiltää perästä. Kahdella poikkipuulla liitettiin riu'ut toisiinsa. Takimmaisen poikkipuun kohdalle kiinnitettiin riukuihin parin, kolmen vaaksan korkuiset kannattimet ja niin olivat purit valmiit. Näille aisoille sälytettiin enin kuorma, kaikki viljasäkit. Satuloihin kiinnitettiin vain eväskontit, vaipat ja jokin pienempi tavaramytty. Kun oli kaikki valmiiksi saatu, lähdettiin liikkeelle. Hevosen selkään eivät nyt miehet voineet nousta, vaan oli heidän kuljettava jalan, hevosilla oli kuormissaan tarpeeksi vetämistä. Tämmöiset ajopelit olivat siitä mukavia, että niillä pääsi kulkemaan mitä metsäpolkua tahansa. Riukujen toiset päät viilettivät maassa, niitä varten ei tarvittu leveämpää tietä kuin hevoselle astua. Ei myöskään haitannut, jos tie oli epätasainen ja kivinen, riu'un päät luistivat huonommastakin paikasta helposti yli. Hevosia ei talutettu, vaan saivat ne suitset kaulalle heitettyinä vapaasti astua. Miehet astuivat perästä pieni vitsa kädessä ja ohjailivat hevosiaan etupäässä puheella ja vitsalla osottamalla. Sillä tavalla sekä hevosten että miesten oli mukavinta kulkea, kukin sai liikkua vapaasti ja vastata itse itsestään. Hevosetkin olivat tämmöiseen kulkuun tottuneet ja astuivat ripeästi eteen päin hoputusta tarvitsematta.
Iloisella mielellä matkasivat miehet kotiinpäin. Matkaa uurastettiin yötä ja päivää. Yhdessä jaksossa kuljettiin aina pari peninkulmaa, sitten lepuutettiin ja syötettiin hevosia joitakuita tuntia ja sitten taas jatkettiin matkaa, ja niin tehtiin yhtämittaa, huolimatta siitä oliko yö vai päivä. Antti iloitsi hevosestaan ja moneen kertaan hän ihmetteli, mitä kotiväki nyt sanoisi. Hänen uusi hevosensa näyttäytyi todellakin hyväksi hevoseksi. Tyytyväisenä se veti kuormaansa, astellen niin joutuisasti eteenpäin, että miehet saivat ravakasti jäljestä astua yhdessä pysyäkseen.
Sitä myöten kun he lähestyivät kotiseutua, kävivät he varovammiksi. Kaikilta, joita tavattiin, tiedusteltiin, oliko rajantakalaisia nähty liikkeellä. Hetkeksikään ei antauduttu huolettomaan, rauhalliseen kulkuun, vaan aina oli huomiokyky täysissä vireissä. Tarkoin huomattiin jokainen outo ääni, eikä rauhoituttu, ennenkuin oli päästy selville, mistä mikin kolina ja risahdus aiheutui. Ei myöskään koskaan levätty maantien vieressä, vaan poikettiin vähän kauemmas johonkin tiheään pensaikkoon tai muuhun turvalliseen paikkaan. Kun lähestyttiin omaa pitäjää, poikettiin pois valtatieltä. Syrjäkylien kautta, metsäpolkuja kierrettiin eteenpäin. Vaikka matka siten kävikin hankalammaksi ja vei enemmän aikaa, ei Yrjö tahtonut laiminlyödä mitään varovaisuuskeinoa, ettei kallis viljanhankinta-retki menisi tällä kertaa hukkaan. Heidän oli saatava suuri kaski kylvetyksi, oli päästävä leivästä elämään. Sen hän oli maalikseen pannut eikä hän tahtonut jättää mitään keinoa käyttämättä, sen saavuttamiseksi. Siten saivatkin he onnellisesti kaikki vaarat vältetyksi, kalliin saaliinsa turvaan saatetuksi.
Kun tultiin lähelle oman pitäjän kirkonkylää, oli vieras hevonen vietävä pois. Viljasäkit ja muu tavara kätkettiin näreikköön Mustankorven laitaan. Antti jäi läheistölle vartioimaan ja Yrjö meni vierasta hevosta pois viemään. Puolen päivän perästä palasi Yrjö takaisin ja päästiin kulkemaan viimeistä taivalta kotia kohti. Purit hylättiin tähän, koska loppumatkalla kulku oli kovin huonoa, oli suoportaita, oli huononpäiväisiä siltoja purojen yli. Noin neljäs osa tavaroista sälytettiin hevosen selkään, muu oli perästä päin haettava.
Ilosin mielin lähdettiin viimeistä taivalta kulkemaan. Jos Yrjöllä ja Antilla oli ollut syytä iloita hevoskauppansa johdosta, niin nyt se vasta näyttäytyi, että Nopsa se oli oikea hevonen heille. Kärsivällisenä ja iloisena se oli nopein askelin astellut teitä ja vetänyt purikuormaa perästään. Nyt se vakavasti kantoi raskasta taakkaa selässään, tynnörin ruista ja vielä vähän muuta tavaraa. Olisihan sen kuorman kantanut muukin hevonen hyvällä tiellä, tasaisella metsäpolulla.
Mutta pian tultiin suolle, siihen oli tehty kapulasilta, halottuja mäntypölkkyjä oli pantu poikittain kahden pitkittäin asetetun riu'un päälle. Aikojen kuluessa olivat puut lahonneet ja osalta suohon painuneet. Musta suomilta oli noussut niiden päälle. Kun Nopsa tuli sellaiseen paikkaan, käsitti se varsin hyvin sillan rakenteen ja kulkupaikan vaikeuden. Se astui varovaisesti eteenpäin. Ja missä silta oli suohon painunut, siinä koetteli se varovaisesti jalallaan, ennenkuin polki. Jos puu oli siltä kohti lahonnut pilalle, etsi se toisen lujemman paikan. Kun se näin varovaisesti kulki, ei se kertaakaan polkenut harhaan, ei kertaakaan jalka pehmeään uponnut.
Menihän se tämmöinen matka vielä. Verrattain turvallista ja mukavaa oli kapulasiltaa myöten kulkeminen. Mutta kapulasiltoja ei pitkälle riittänyt. Kapulasiltatie kääntyi kohta luoteiseen, vanhoille kalastus- ja karjamökeille. Ahmavaaralaisten oli käännyttävä koilliseen asunnottomille aloille. Hevosella ei sinne oltu koskaan kuljettu. Oli soita kierreltävä, mutkia tehtävä, vähän kovempia maita etsittävä. Oli sentään osalta tientapaista vielä nytkin. Oli pitkinpäin suon yli pantu kaksi riukua rinnan ja, missä ei ollut, siihen pantiin. Omituista oli, että siitäkin osasi Nopsa kulkea, pitkin riu'un selkää. Pienen puron yli oli huononpäiväinen sillan tapainen. Kivien varaan oli asetettu kaksi hirttä rinnan. Siitäkin Nopsa pääsi, kiviröykkiön yli kulki, hirsille kiipesi ja niitä myöten meni puron yli. Jalat viisas hevonen sovitti hirsien väliseen rakoon, kavioitaan sisäänpäin kallistellen. Tämmöisissä vaikeissa paikoissa ei sitä ohjattu eikä neuvottu. Antti kulki edellä ikäänkuin tietä osoittaen. Nopsa seurasi vapaana perästä, itse katsoen ja suunnitellen, mistä ja miten paraiten pääsisi kulkemaan. Ihmeissään oli Antti, kun näki tämän Nopsan kulun, ei olisi ihminen sen ymmärtävämmin ja taitavammin voinut siitä mennä.
Ennenkuin perille päästiin, oli vielä mentävä joesta yli. Pieni lautta kyhättiin vitsaksilla yhteen nivotuista pölkyistä, sillä vietiin tavarat yli, Nopsa seurasi perästä uiden.
Tämä varovainen ja hankala kulkutapa vei paljon aikaa. Mutta perille viimeinkin tultiin. Kaikkiaan oli matkalla viivytty kaksitoista päivää, kun vihdoinkin kiivettiin Ahmavaaran rinnettä ylös. Ylpeänä ja iloisena talutti Antti hevostaan kodin aukeamalle, Hermin hurjasti haukkuessa ilosta nähdessään isäntänsä palaavan pitkältä matkalta, mutta ihmeissään kun niin outo olento, kuin hevonen, oli eksynyt rauhalliseen saloon. Hermin haukunta houkutteli muun väen ulos.
"Kenen hevosella te noita säkkejä kuljetatte", ehätti Olli ensimäiseksi sanomaan.