Antti oli niin innoissaan, ettei voinut olla kertomatta asiataan. Asettaessaan hevostaan syömään, riisuessaan satulaa ja muuta kuormaa sen selästä, oli hän joutunut puheisiin talon nuorten miesten kanssa. Heiltä oli hän sattunut kuulemaan, että talossa oli nuori hevonen kaupan. Hän oli jo käynyt sitä katsomassakin ja oli suuressa määrässä siihen mieltynyt.
"Niin, kaupan se hevonen on", sanoi Sallinen. "Ja teille se olisi kerrassaan sopiva. Se on pieni ja kevyt hevonen, joka uppoamatta pääsee kulkemaan semmoisilla suoperäisillä mailla, missä isompi hevonen ehdottomasti suohon painuisi. Talvella se pahimmallakin lumipyryllä noutaa tien. Mutta vaikka se on pieni, on se terhakka ja virkku. Se on tottunut kuormaa selässään kantamaan. Juoksussa sitä on vähän koetettu, mutta se astuu nopeaan. Rattosa on sen kanssa metsäpolkuja kuljeksia. Teille salolaisille se todellakin soveltuisi. Ostakaa pois Nopsa."
"Mitä me hevosella tekisimme", sanoi Yrjö leikillään. "Mitä teitä me sen kotiin saisimme, ja millä me sen elättäisimme?"
"No, mutta ajattelepa Yrjö", sanoi Antti innoissaan. "Kaikkeenhan sitä tarvitaan, kaskea haraamaan, hirsiä vetämään, heiniä vetämään. Sillä saisimme ratsastaa. Ja ajattelepa mitä Jaakko sanoo, jos me tuomme oman hevosen kotiin. — Kyllä minä sen hoidan. Saammehan me heiniä joen rantamilta. Ja…"
"Eipä siinä sitten muu auttane, pitänee käydä katsomassa", sanoi Yrjö.
Ulos lähtivät sekä Sallinen että Yrjö Antin seuraamina. Nopsaa katseltiin ja tutkittiin, sitä talutettiin ja suitsista juoksutettiin. Hampaita katsottiin ja jalkoja ja lapoja koeteltiin. Viimein vei Yrjö Sallisen syrjään. Mitä lienevät kahdenkesken puhelleet, se vain tuli tulokseksi, että kaupat tehtiin. Nopsa oli talossa liikaa. Ja kun se oli hyvään tarpeeseen, päätti Yrjö sen ostaa. Hinnasta sopivat. Yrjö haki kontistaan muutamia raskaita vaskiploottuja, antoi lisäksi muutamia kimpullisia oravan nahkoja ja pari näädän nahkaa. Ystävän kaupat ne sittenkin olivat. Roivas oli ollut Sallisen ystävä. Monet sodat, ainaiset kahakat, ainaiset vaarat olivat liittäneet ihmiset läheisesti toisiinsa, olivat kasvattaneet heidät avuliaiksi ja lujiksi ystävyydessä.
Antti oli aivan suunniltaan ilosta, kun Yrjö hänelle ilmoitti, että
Nopsa nyt oli hänen hevosensa.
Hevosen mukana seurasi suitset ja puusatula. Ja kun Yrjö ja Antti seuraavana päivänä läksivät matkaansa jatkamaan, saivat he kumpikin ratsastaa omalla hevosellaan. Sallisessa oli varmasti vakuutettu, ettei vainolaisia oltu niillä seuduin nähty koko kesänä. Missään tapauksessa eivät olleet siitä pohjoiseen päin kulkeneet. Matkalaiset saattoivat nyt huolettomasti kulkea eteenpäin päiväiseen aikaan Karjalan valtamaantietä pelkäämättä joutuvansa tekemisiin vihollisen kanssa. Matka sujuikin nyt mukavasti, kun kummallakin oli oma hevosensa, eikä toisen aina vuorostaan tarvinnut astua.
Seuraavan päivän iltana Sallisesta lähdettyä he jo tulivat Pielisjoen suulle. Jokivartta seurasivat sitten pohjoiseen, kunnes tulivat Utran koskille. Sopivan majapaikan löydettyään jätti Yrjö Antin molempien hevosten kanssa siihen ja meni itse veneellä yli joen siemenviljoja tiedustelemaan.
Siementä todellakin saatiin puoli viidettä tynnöriä, lisäksi kontillinen suoloja ja vähän syömäjauhoja. Maksuksi menivät mukana tuodut plootut, lisäksi enimmät oravan ja kaikki näädän nahat. Veneellä tuotiin tavarat joen yli, ja niin oltiin valmiit lähtemään paluumatkalle. Aikamoinen oli kuorma kahden hevosen kuljetettavaksi, toiselle hevoselle puoli kolmatta tynnöriä ruista, toiselle kaksi tynnöriä ruista, kontti suoloja ja muuta rihkamaa. Kärrejä ei ollut, vaikka maantie olisi kyllä ollut melkoista osaa kohti matkasta. Mutta näin kalliin kuorman kanssa ei ollut turvallista aina kulkea maantietä pitkin, vaan täytyi olla valmis poikkeamaan metsäteille, jos tarvis niin vaatisi. Eikä niihin aikoihin kärrillä tavaroita juuri kuljetettukaan. Selkään ei myöskään voinut semmoista kuormaa sälyttää. Sen vuoksi valmistettiin purilaat eli purit.