Kirkonkylään palasivat Yrjö ja Antti myöhään illalla. Parisen virstaa kylästä pysähtyivät. Siinä kasvoi tiheätä kuusikkoa. Kaikkein tiheimpään rikeikköön vietiin Havuvaaralaisten hevonen. Sitten otti Yrjö omituiset neliönmuotoiset kontit selkäänsä ja niin he läksivät jalan kylään.
He suuntasivat kulkunsa poikien entisen kodin raunioille. Sieltä menivät he läheiseen metsään, mihin Yrjö heidän ensi kertaa Ahmavaaralle lähtiessä oli kätkenyt Roivas-vainaan jättämät rahat, poikien perinnön. Tarkkojen merkkien mukaan löytyi paikka. Katseltuaan ettei ketään syrjäisiä ollut lähitienoilla, ryhtyi Yrjö kaivamaan. Kätkössä olivat rahat paikoillaan. Ne olivat raskaita suuria vaskiploottuja, neljän taalarin arvoisia kukin. Niitä oli kaikkiaan 21 kappaletta. Yrjö otti niitä mukaan 19, rukiin hinnaksi ja muihin tarpeisiin. Loput kaksi kappaletta kätki hän takaisin maahan ja peitti kuopan taas turpeilta ja sammalilta. Plootut sovitti hän mukanaan tuomiinsa kontteihin, jotka niistä tulivat aivan täyteen. Sitten palasivat he yhtä varovaisesti, kuin olivat tulleetkin hevosensa luo.
Siellä he lopullisesti varustautuivat matkalle lähtemään. Puusatulan etupuolelle molemmille sivuille sidottiin rahakontit tukevasti kiinni, niitten väliin sovitettiin eväskontit. Konttien päälle heitettiin vaippa. Toinen vaippa käärittiin torvelle ja sidottiin puusatulan takapuolelle. Satulaan sai aluksi Antti nousta, Yrjö kulki kevein, ripein askelin edellä. Matka joutui tällä tavalta hyvin. Hevonen oli tottunut astumaan nopeasti ja kuormaa kantamaan ja miehet samoin joutuisasti liikkumaan.
Matkaa tehtiin enimmäkseen yöllä, päivällä levättiin tiheissä metsiköissä tai jonkun järven tai joen poukamassa vähän matkan päässä teistä. Ei Yrjö myöskään ollut halukas kaikin paikoin kulkemaan tietä myöten, vaan poikkesi syrjään ja kiersi suurempia, aukeita, viljeltyjä paikkoja. Pohjoisemmassa alkoi seutu näyttää vähemmin asumattomalta. Talot eivät olleet enää tyhjilleen jätetyt, ryöstettyjä tai poltettuja oli vain harvassa.
Toista vuorokautta matkalla oltuaan tulivat Yrjö ja Antti Sallisien taloon. Se oli Yrjölle entisestään tuttu. Talon isäntä oli Yrjön vanha partiotoveri. Monta retkeä olivat he yhdessä tehneet, monta seikkailua kokeneet. Kun talo näytti rauhalliselta ja elävältä, kulki Yrjö rohkeasti perille, ratsasti pihaan portaiden eteen, antoi Antin jäädä hevosta hoitelemaan ja astui tupaan.
Tuvassa oli isäntä kotosalla, tunsi kohta Yrjön ja ilostui suuresti nähdessään vanhan toverin. Sallinen tiedusteli Yrjön nykyisiä vaiheita ja hänen matkansa tarkoitusta. Häneltä Yrjö sai tarkemmat ohjeet, mistä siemenviljaa oli saatavissa ja millaisilla ehdoilla. Oli kuljettava eteenpäin, kunnes tultaisiin Pyhäselän rantaan. Siinä missä Pielisjoki laskee Pyhäselkään, oli vanhastaan kauppa- ja valkamapaikka. Siinä oli Karjalan nostoväen harjoittelupaikka. Siinä oli ruununmakasini, ja sitä pidettiin erittäin tärkeänä puolustuspaikkana sodan sattuessa, sillä siinä leveä, vuolas joki oli esteenä viholliselle. Täältä käsin kulkivat muutamat Kiihtelysvaaran talolliset kauppamatkoilla vesitse aina Lappeenrannan tienoilla saakka. Sodan levottomuuksien vuoksi ei varastopaikkoja kuitenkaan ollut Pielisjoen suulla. Vaan läntistä jokivartta oli kuljettava noin viisi virstaa Utran koskille. Siellä oli Heikkisten talo, heiltä ehkä siemenviljaa voisi saada, heiltä jos yleensä keltään. Se vain ikävää, etteivät olleet taipuvaisia vaihtokauppaan, joka niihin aikoihin oli tavallisin kaupan muoto, vaan vaativat kovaa rahaa, koska sitä oli siellä ostopaikassakin vaadittu.
Miesten näitä puhellessa tuli Antti sisään.
"Vai tämä se on Roivas-vainajan poika. Isäsi kanssa on monta retkeä käyty."
Mutta Antti ei oikein malttanut miesten puheita kuunnella, jokin asia hänen ajatuksensa kokonaan täytti. Hän tarttui Yrjön käsivarteen, nyki sitä ja sanoi: "tules Yrjö vähän ulos."
"No, mikä pojalla on. Voithan sinä tässäkin sanoa sanottavasi."