"Emme jouda majaa tekemään, aamulla lähdemme aikaisin liikkeelle, jo ennen kylmintä aikaa yöstä, saatte tässä kuivalla hiekalla koetella levätä. Ottakaa Hermi väliinne lämmittäjäksi", sanoi Yrjö.

Niin tekivätkin pojat. Siihen asettuivat kangasmaan hiekkapenkereelle. Vieretysten viruivat kiinni toisissaan, Hermi jaloissa. Yrjö istui ääneti vähän kauempana. Siinä viettivät yötään pakolaiset, ainaisten sotien karkoittamina vanhoilta asumasijoiltaan.

Kukin ajatteli omia ajatuksiaan. Yrjö suunnitteli tulevaisuutta mielessään. Hän oli niin monella retkellä ollut, niin monessa seikkailussa. Kauan sitten oli hänen kotinsa hävinnyt sodan liekkeihin, vaimo, lapsi kuolleet puutteeseen. Harvoin hän niitä muisteli. Ainaiset partioretket olivat hänen ajatuksensa täyttäneet. Hän oli ollut toiminnan mies, antautunut kokonaan kunkin hetken tehtäviin. Joskus vain oli kajastus oman kodin onnesta hänen sieluunsa häämöittänyt ja surumielinen kaiho mieleen välähtänyt, mutta ne hän oli kohta karkottanut pois. Mutta nyt kuvat muinaisista ajoista heräsivät mieleen voimakkaampina kuin pitkiin aikoihin. Kaiho heräsi taas, mutta se ei tehnyt niin surulliseksi kuin muulloin. Hän oli toiminnan mies, tottunut tunteensa suuntamaan todellisen elämän tehtäviin. Sen vuoksi ajatukset nytkin suuntautuivat eteenpäin. Mielessä kytevä kaiho määräsi niille suunnan ja antoi semmoisen voiman, että mitä hän tänä yönä ajatteli, tuli pitkiksi ajoiksi, melkeinpä voi sanoa, koko hänen loppu-iäkseen suuntaamaan hänen toimensa ja menettelynsä. Siitä kasvoi luja päätös, sukeusi varma elämän tehtävä, josta hän ei koskaan luopunut, ja joka tuotti hänelle sisäistä mielenrauhaa, ja osaltaan vaikutti, että niistä, jotka hänen kanssaan olivat, tuntui koko Yrjön olemus niin turvalliselta.

Hän katseli poikia, isättömiä, äidittömiä poikia. Hän päätti ruveta heille isäksi. Hän päätti perustaa taas kodin, jättää ainiaaksi partioretket, unohtaa koston. Hän päätti käyttää kaiken kokemuksensa, kaiken virkeän toimintansa uusien rauhaisain asumusten rakentamiseksi tuonne kauas soiden taa suurten soiden suuren saaren harjanteille, jossa tähän saakka vain kontiot ja hyypiöt olivat majailleet. Hän päätti sinne koota paraimpien toveriensa lapset ja lesket, siten kostaa heidän kuolemansa, poltetut talonsa, kärsimyksensä, että hän rakentaisi heille kodit, viljelisi heille pellot, auttaisi ja suojelisi heitä.

Ja hän näki sielunsa silmien edessä kaukaisen Ahmavaaran muuttuvan. Hän näki talojen, pirttien, kotien kohoavan, näki suurten kaskien savun hulmuavan taivaalle, näki orpojen lasten kasvavan voimakkaiksi miehiksi, toimeliaiksi naisiksi. Hän näki työn ja rauhan hedelmäin kukoistavan, tuottaen ihmisille onnea ja turvallisuutta. Niin voimakkaasti hän ajatteli, niin elävästi hän näki kaikki edessään, ettei hän koko yössä nukahtanut, vaan istui liikkumatta kauan sitten mustuneen hiilloksen vieressä kankaan penkereellä.

Vanhempi pojista tarkkasi luontoa. Vain vähitellen uni hänet helmoihinsa kietoi, tai oikeammin luonto taikakeinoillaan viihdytti lepoon. Hän oli nähnyt niin paljon outoa. Edellisten päiväin huolet olivat haihtuneet. Yrjön ystävällisyys oli mielen viihdyttänyt, hänen neuvokkaisuutensa oli suuressa määrässä herättänyt ihailua ja kunnioitusta, rohkea turvallisuus ja rauhallisuus täyttivät hänen mielensä entisen tuskan ja pelon jälkeen. Hän oli isältään, Karjalan sissien etevimmältä päälliköltä perinyt hyvin tarkan huomiokyvyn. Senpä vuoksi kun hän kesäisenä yönä lepäsi kankaan penkereellä, ei yön salaperäisestä elämästä mitään jäänyt häneltä huomaamatta.

Edessä levisi suomaisema hälveten kesän vienossa hämärässä melkein silmän kantamattomiin. Äänettömänä kiemurteli joki melkein jalkain alla. Lumpeen valkoset kukat ja suuret pyöreät lehdet reunustivat joen pintaa. Vaikkapa vesi oli aivan äänetöntä, virtasi se kuitenkin eteenpäin ja sai milloin minkin lumpeen kukan taivutetuksi ja hetkeksi kastautumaan veden kalvon sisään. Lehti siellä, toinen täällä käännähti ja kuplahti omituisesti. Tuon huomasi Antti ja hän tunsi, että yön hiljaisuuden takana sykki ainainen salaperäinen elämä. Joen toisella puolella levisi kolkko rimpisuo. Karahkamännyt seista törröttivät harvassa, toisilla aloilla kokonaan kuolleina, neulattomina, kuorettomina, mutta sitkeinä ja kovina, toisilla aloilla lyheinä, haavoittuneina, harvaneulaisina. Mutta kankaan ja joen väliseltä kaistaleelta tulvi melkein huumaava tuoksu. Siinä oli kasvillisuus rehevää ja vaihtelevaa. Suopursut ja muut suokasvit levittivät voimakasta hajuaan, joka, sitä myöten kun ilma kosteni ja joesta levisi hieno sumu täyttäen ilman kosteudella, kävi melkein pyörryttäväksi. Hänen takanaan levisi kangas, kanervikkokangas, harvan hongikon peittämä. Ja suopursujen väkevään tuoksuun sekaantui kankaan omituinen haju. Hermostoa huumaavaan yön tuoksuun liittyi yön soitto, salaperäisten äänien taukoamaton helketys. Toiselta puolen oli niin hiljaa, että kuuli verensä virtaavan ja toiselta puolen kuului koko ajan ääniä, milloin vihellystä, milloin suhinaa, milloin sirkutusta. Jokin kutsui toista, jokin vastasi, jokin iloitsi, jokin suri. Oliko se vikla, joka tuolla suolla äännähteli, pyykö se kankaalla vihelsi, oliko se jokin pikku lintu joka visersi, kirvinenkö se sirkutti, vai olivatko kaikki nämä äänet haltiain kuisketta yön hiljaisuudessa.

Mutta Antti oli lapsi vielä. Hän vain kuunteli, ei tutkinut. Luonnon salaperäinen elämä hänet kiehtoi, huumasi ja uuvutti. Ja hän vaipui keveään uneen aistimien koko ajan ottaessa vastaan ja toimiessa.

Olli oli illalla muistellut kadonnutta kotiaan, kuollutta äitiään. Hän kuuli äitinsä laulavan:

Tuuin, tuuin poikoani,
Vaapotan vakaistani,
Tuekseni tuulisäällä.
Varakseni vastasäällä.
Kyntäjätä, kylväjätä,
Siemenen sirottajata,
Uuen tuvan tekijätä,
Unen saunan saattajata.