"Suksillapa niinkin, suksilla tuon pehmeän suon yli hyvästi pääsee kulkemaan, vaikkei siitä jalkamies muuten mitenkään pääsisi. Kontit selkään, sauvat käteen ja pojat hiihtämään."
Ja niin sitä lähdettiin, Yrjö edellä ja pojat perästä. Hitaasti hiihdettiin pehmeää suota, sillä kulku oli raskasta, raskaampaa kuin märässä lumessa hiihtäminen. Mutta pitkä suksi vaikutti sen, ettei raskasta Yrjöäkään upottanut, vielä vähemmin poikia, semmoisilla pehmeillä hetteillä, joista ei muuten mitenkään olisi päässyt kulkemaan. Monta kertaa oikein arvelutti vetiselle hetteelle yrittäminen. Kun hyvän aikaa oli hiihdetty, tultiin joenrantaan.
"Mitä nyt tehdään", sanoi Olli, "venettä ei näy missään ja yli olisi mentävä."
"Aina se keino keksitään", tuumi Yrjö. "Pahimmassa tapauksessa saamme uida yli. — Kyllä tämä on vanhastaan ylimenopaikka ja oli tässä vähän apuneuvojakin. Kunhan katsotaan…"
Yrjö hiihti läheiseen pajupensaikkoon. Siitä hän viimein sai uloslykätyksi, melkein vedessä rämmittyään, lautantapaisen, jonka hän suksisauvallaan ohjasi ulos pensaikosta paikkaan, joka oli tehty kovempipohjaiseksi puita suohon upottamalla. Lautta oli pahanpäiväinen, pieni, halotuista kuusista kuusenjuurivitsaksilla yhteen nivottu. Se oli niin kauan vedessä ollut, että oli melkolailla vettynyt. Sillä sitten yli mentiin. Kaikkia ei pieni, raskas lautta yhtaikaa kannattanut, ensinnä menivät pojat ja lykkäsivät lautan takaisin joen yli, sitten tuli Yrjö, kun oli ensin kätkenyt sukset pajupensaaseen.
Toisella puolella jokea ulottui kangasmaa likelle vettä, vähän matkaa ylimenopaikasta aivan joen reunaankin. Joen ja kankaan välinen suomaa ei ollut hetettä, vaan mätästävää korpimaata, jossa monenlaiset suokasvit, suopursut, sarat, vihvilät ja muut rehoittivat. Eräässä kohdassa paistoi suo keltaisenaan muuramia. Siitä pojat ihastuivat ja riensivät niitä kilvan syömään. Yrjön neuvosta niitä myös poimittiin ropeisiin, jotka valmistettiin läheisestä koivusta kiskotusta tuohesta.
"Meidän on jo aika levätä ja syödäkin, eikö liene parasta tähän yöpyäkin. Ilma on sateinen ja raskas, taivas pilvinen. Jos tuonne suurten kuusien taa teemme tulen, niin savu tuskin nyt kauemmas näkyy. Kun nyt syömme ensimäisen ateriamme yhdessä, niin syömme oikein juhla-aterian, sen saatte nähdä."
Riekot otettiin esille. Yrjön neuvon mukaan pojat alkoivat niistä nokkia höyheniä, jalat, siivet ja kaula leikattiin pois ja sisus puhdistettiin. Sillä aikaa Yrjö kulki pitkin joen rantaa. Hän etsi savea. Puhdasta savea ei näillä mailla ollut, mutta savensekaista lietettä hän kantoi aika kimpaleen majapaikalle, johon hän jo aikaisemmin oli tehnyt tulen hiekkakuoppaan. Pojat olivat ihmeissään eivätkä voineet käsittää, mitä Yrjö savella tekisi. Mutta Yrjö lupasi näyttää heille, kuinka metsämies osasi omilla neuvoillaan valmistaa itselleen oikein oivallisen aterian.
Kun riekot olivat kynityt ja puhdistetut, pantiin sisään suolaa, ne sidottiin kokoon nauhalla ja verhottiin yltyleensä savella. Kaikkea tätä puuhatessa oli tulta ylläpidetty. Kuoppaan oli muodostunut melkoinen joukko kuumia hiiliä ja hiekka kuopan pohjalla oli kuumennut. Tähän kuumaan hiillokseen pantiin savikimpaleet. Hiiltä kasattiin yhä savikimpaleiden päälle ja uusia poltettiin. Kuumassa mujussa kävivät savikimpaleet vähitellen kuiviksi ja viimein tulivat punaisiksi. Silloin otti Yrjö ne tulesta ja koputti rikki kovan savikuoren. Miellyttävä paistin haju tuoksahti sieltä uteliaina odottaville pojille vastaan. Riekot olivat paistuneet kypsiksi. Yrjö palotteli linnut ja niin söivät siirtolaiset ensimäisen ateriansa retkellään, oivallisen aterian: linnun lihaa, hyvästi paistettua ja viileitä, maukkaita muuramia tuokkosesta.
Aterioitua olisi voitu lähteä vielä ajaksi eteenpäin kulkemaan, mutta Yrjö tahtoi säästää poikien voimia ja paikka oli sovelias yöpaikaksi. Sade oli asettunut, ilma oli lämmin ja oltiin jo siksi kaukana vainolaisten kulkuteiltä, ettei ensi hätään tarvinnut yllätystäkään peljätä. Lisäksi oltiin joen toisella puolella. Ja vaikka joki ei ollut kovin leveä, ei siitä vihollinen aivan huomaamattakaan yli pääsisi.