Aikansa levättyään läksivät matkalaiset taas liikkeelle.
Ruskeata, punakukkaista kanervakangasta kulkiessa alkoi Hermi koira nuuskia ja häntäänsä heilutella. Kanervikosta kuului samassa mukavaa kaakotusta, ruskea metsäkana katosi silmistä samanväriseen ruskeaan hiekkaan.
"Se on kuin pois loihdittu," sanoi Olli, "aivan selvään minä sen näin ja tuohon paikkaan se katosi. Kas Hermiä! — Joko sait? — Tuossa on toinen. — Ahaa. — Katso Yrjö, kaksi riekkoa!" riemuitsi Olli. Hermin avulla oli heillä piankin molemmat riekot hengettöminä käsissä.
"Näistä saamme oivan illallisen", sanoi Yrjö, Hermistä tulee meille vielä paljon hyötyä. —
Eteenpäin kulkiessa pehmeni maa vähitellen suoksi, mutta vielä siitä pääsi kulkemaan. Suohon oli tien suuntaan asetettu puita, ne olivat puoliksi lahonneet, kovat oksat vain törröttivät punaiseksi lahonneesta, murenevasta puusta. Monin paikoin olivat puut painuneet kokonaan veteen. Mutta maa koveni taas ja eteenpäin yhä kuljettiin, kunnes lähestyttiin hitaasti suon läpi kiemurtelevaa Korpijokea.
Siinä näytti tie äkkiä kokonaan loppuvan. Oli kuin ranta edessä, ei kuitenkaan järven, vaan pehmeän, puuttoman, aavan rimpisuon. Alkumatkasta oli suolla toki kasvanut harvaa karahkamäntyä, mutta umpisuolia ei ollut enää niitäkään, siellä täällä vain joku matala pajukko. Omituisen kolkolta laaja suo näytti, ja vieläkin kolkommalta se olisi tuntunut, elleivät viklat, kuovit ja muut kaalaajat olisi sitä elävämmäksi tehneet.
"Tässäpä taisikin tie pystyyn nousta" sanoi Antti. "Ei tuo suo ihmistä kannata, eikä tässä näy portaiden jälkiäkään. Ei ole tainnut ihminen tästä koskaan kulkea."
"Maltahan poikaseni", sanoi Yrjö, "vielä se neuvo keksitään paljon pahempaankin paikkaan."
Suon rannassa, vähän syrjempänä oli tiheä vesaikko. Sen huomasi Yrjö ja alkoi polvillaan ollen sieltä jotain penkoa. — "Täälläpähän on", sanoi hän ja veti viidakosta suksen ja toisen, kaikkiaan kolme paria.
"Mitä ihmettä", sanoivat pojat, "suksillako…"