"Siellä palaa Honkalan talo, vihollisen tuhotöitä ne ovat."
Pohjoisessa oli näköala toisenlainen. Suota, loppumatonta suota näkyi silmänkantamalta, siellä täällä kangasmaasta pistävä niemeke tai korkeampaa metsää kasvava suosaareke keskeytti yksitoikkoisen maiseman. Kaukana laajan suomaiseman takaa, järvien, jokien takaa siinti ryhmäke vaaroja.
"Tuolla on meidän matkamme maali, tuolla siintää Ahmavaara. Sinne on meidän pyrittävä", sanoi Yrjö.
"Sinnekö saakka", huokasi Olli totisena.
Yrjö rupesi selittämään Ollille, miten heidän oli mentävä: ensin vähän kovempaa kangasta, sitten suoseudun poikki tuonne kauas joen kulmaukseen, siitä tuota suosaarta kohti, jossa korkeat hongat kohosivat mahtavina taivasta kohden. "Sinne pyrimme yöksi, aamulla jatkamme eteenpäin."
Heidän siinä puhellessaan oli Antti vähän taempana koonnut risuja ja kuivia lehtiä pienen kasan, ottanut taskustaan tulukset, iskenyt teräksellä piitä, saanut kipinän taulaan tarttumaan, pannut taulan kuivien havunneulasten väliin ja puhaltamalla saanut ne palamaan. Kaunis liekki jo kohosi ilmoille ja rätisten alkoivat kuivat oksat palaa.
Palavien oksien rätinä herätti Yrjön huomion, hän käännähti ja nähtyään liekin hypähti siihen, alkoi maasta kiskomillaan kallion karppeina tukahduttaa tulta ja saikin sen muutamassa hetkessä kokonaan näkymättömiin sammumaan.
"Mitä sinä poika parka teet", sanoi hän Antille, joka ihmeissään katseli vanhan ystävänsä menettelyä, eikä ymmärtänyt, mikä hänelle oli tullut. "Merkkitultako sinä rupeat viholliselle laittamaan, vai mitä sinä? Etkö sinä kuullut, että vihollinen on tulossa tänne päin ja näethän sinä tuolla heidän savunsa. Jos me nyt teemme suuren loimottavan tulen, näkevät he, että tänne päin on pakolaisia kulkenut ja lähtevät meidän jälkiämme seuraamaan".
"Turhahan tämä tuli olikin", sanoi Antti häpeissään, "mutta emmehän me saata tulettakaan elää."
"Tulta on meidän hyvin varovaisesti pidettävä, vain hämärissä, sadesäällä käytettävä, niin kauan kuin tiedämme vihollisen näillä mailla liikkuvan."