Täytyi tyytyä tähän vastaukseen.
Férias'in metsissä oli eräs paikka, jota Sibylla erittäin ennen muita rakasti. Se oli eräs pieni etäinen laakso, jossa virtaili pieni puro melkein rantojensa vihreiden puitten peittämänä. Puron alkulähteillä oli maata syvältä kaivettu läpi metsän. Muudan kallio kohosi tästä syvänteestä ja siitä uhkusi pieni, kirkas vesisuoni, joka virtasi erääsen vanhanaikaiseen, muurattuun altaaseen, mistä sitten liikavesi juoksi laaksoon. Tälle itkevälle kalliolle, jota verhosi paksu varjo ja jota köynnöskasvit, kostea sammal ja kiiltävät lehdet peittivät, antoi ympärillä vallitseva yksinäisyys vakavan ja miellyttävän muodon, joka varmaankin oli antanut aihetta siihen legendaan, mistä enää oli vaan kallion nimi jäljellä: sitä kutsuttiin Haltiankallioksi. Tämä nimi, joka muistutti Sibyllalle kaikkia hänen lapsuutensa kertomuksia, vaikutti epäilemättä paljon siihen, että siitä tuli hänen lempipaikkansa. Hän viipyi siellä ihmeellisen kärsivällisenä ja katseli uteliain silmin tuota kummallista, puoleksi kammottavaa, puoleksi ihastuttavaa kalliota. Hän halusi joutua johonkin seikkailuun. Hänelle niitä tapahtui kaksikin.
Eräänä kesä-iltana hän oli tullut katsomaan Haltian-kalliota, sill'aikaa kun hänen imettäjänsä tapansa mukaan teki työtä erään puun juurella ylempänä metsässä. Sibylla halusi olla yksinään kallionsa luona. Neiti de Férias oli tähän aikaan noin seitsemän tai kahdeksan vuotias tyttö, joka siihen ikään oli jotensakin iso ja jolla oli muhkea ryhti ja kaunis käynti. Hänen runsaat hiuksensa olivat kootut verkkoon, jonka paino näytti vetävän hänen päätänsä taaksepäin, joka asema antoi sillen ylhäisen sulouden. Hänellä oli tavallisesti sileälierinen hattu, ja sen ympäri oli kiedottu musta töyhtö, joka keveästi riippui hänen otsallaan, ja loi hänen luonnoltaan syvämielisille silmillensä melkein kesyttömän varjon. Mutta väliin pisti hänen päähänsä kietoa hiuksiinsa liekoja, lehviä ja kukkia, jotka muodostivat sellaisen paksun seppeleen, jotka verhoavat taru-aikojen nuorten, huilua soittavien paimenten otsaa.
Hän oli taas tänä iltana tehnyt samalla lailla ja koristellut päänsä kuin metsän sinipiika, käyttäen peilinänsä pienen lähteen kuvastavaa pintaa. — Hänellä oli kädessä sauva, jonka hän oli kuorinut sileäksi ja seisoen hajamielisin katsein lähteen rannalla, hän tuontuostakin kohotti käsivarsiaan ja teki valkoisella sauvallansa salaperäisiä merkkiä ilmaan, ikäänkuin hän olisi ollut joku sadun kertoma haltia, johon hän itse oli ihastunut. Yht'äkkiä hyppäsi eräs mies kepeästi penkereelle, joka ympäröitsi lähdettä, aivan hänen eteensä. Sibylla vetäytyi taaksepäin ja oli juuri huutamaisillansa; sitten pysyi hän liikahtamatta nojaten kättänsä sauvaan ja tuijottaen pelottomassa asennossa tuntemattomaan. Mutta vieraassa, joka oli korkeintaan parin kymmenen vuotias, matkapukuun puettu mies, ei todella ollut mitään pelättävää. Hän oli pitkä ja sorja mies, jolla vielä oli jäljellä nuorukaisen suloutta ja jonka avoimista silmistä loisti lempeä katse. Lapsen odottamaton näkeminen, hänen kauneutensa, hänen kummallinen seppeleensä ja hänen urhekas ryhtinsä saattoivat ensin tämän nuoren miehen äänettömään hämmästykseen. Hän jupisi vihdoin itseksensä muutamia sanoja ja sanoi sitten ääneen:
— Suokaa anteeksi, neitini… Olen kai tullut teidän alueellenne?
— Olette, vastasi Sibylla.
— Antakaa anteeksi ajattelemattomuuteni. Minä lähden heti tieheni. Minä lähdin oikeastaan, hän lisäsi, näyttäen erästä albumia, piirustelemaan näihin metsiin, jotka luulin olevan avoinna yleisölle.
Sibylla ei vastannut mitään, vaan astui pari askelta ikäänkuin hän olisi aikonut lähteä.
— Se on vahinko, vieras jatkoi iloisesti. Tätä kaunista seutua! Saanko luvan kysyä sen niemeä?
— Haltiankallio.