Gandrax loi häneen kummastelevan katseen.
— Oletko varma siitä? hän kysyi.
— Onhan asia aivan selvä, Raoul jatkoi. Mikä on tätini väitös? Tätini ei suinkaan tahdo kieltää tämän ajan aineellista suuruutta.
— En sitä tahdo! rouva Guy-Ferrand sanoi.
— Hän tahtoo ainoastansa vastausta siihen, missä määrässä tämä suuruus on lisännyt ihmiskunnan todellista onnea.
— Juuri niin!
— No niin, totta puhuen se ei lisää sitä laisinkaan!
— Kauheata! Gandrax sanoi.
— Minä pakotan sinut sen myöntämään… vastaa onko totta, onko vai eikö, ett'ei aineellinen nautinto ole ainoastansa vähemmin jaloa onnea, mitä ihminen saattaa nauttia, vaan että se myöskin on katoavaisinta, tyydyttämättömintä? Sitä et saata kieltää kieltämättä samalla meidän oman luontomme arvoa… Aineellisen elämän iloisuus ja suruttomuus on ainoa mitä tieteesi on meille antanut, meille antaa ja on tuleva antamaan;… mutta se ryöstää meiltä tunteen, mielikuvituksen ja sielun elämän, josta ihmisen varsinainen ja todellinen onnellisuus riippuu… Te kerskaatte kaksinkerroin lisänneenne ihmis-ikää… Ettepä! joll'ei ihmis-ijän pituutta mitata vuosimäärällä, vaan hänen henkisyytensä arvolla; kaukana siitä, että sitä olisitte lisänneet, te olette sitä suuresti vähentäneet ja typistäneet… Te olette, kehdosta hautaan saakka, työskennelleet siihen suuntaan, että siitä on tullut suora ja kuiva viiva… rautatien raitio!… Ajatteleppas hetkinen oikein vakavasti, millainen oli keskiajan kurjimmankin ihmisen elämä… Kuinka paljon hänellä oli siveellistä iloa aineellisen tuskansa ohessa! kuinka paljon miellyttävää, huvittavaa ja ihastuttavaa, mistä me emme tiedä mitään, ja jonka johdosta me tunnemme syvää liikutusta, lukiessamme vanhain kroniköörien kertomuksia! Sikäläisellä ihmisellä ei ollut ainoastaan hänen uskossansa vaan vieläpä hänen ennakkoluuloissansakin kuivumaton toivoin, unelmien ja siveellisen innostuksen lähde, joka antoi hänen elämällensä meille tuntemattoman vaikutusvoiman… On totta, että aineellinen maailma oli hänelle ankara, mutta tuskinhan hän siinä elikään… Alinomaahan hän jätti sen… Jos hänen jalkansa olivat kahleissa, niin hänen sielullansa sen sijaan oli siivet… Hänellä oli Jumala, enkeliä ja pyhimyksiä… lakkaamatta hänen silmänsä saivat katsella kirkonmenojen juhlallisuutta… paratiisin loistava valo paistoi aina hänen päänsä päälle;… hänen mieleensä oli lujasti painuneet kaikki luonnolliset tunteet, rakkaus, kunnioitus, usko, isänmaanrakkaus, joita te koetatte päivä päivältä heikontaa… Eikä siinäkään vielä ollut kaikki! Hänen mielikuvitustansa kiihoitti vielä lakkaamatta sen äärettömän tuntemattoman salaperäisyys, joka ympäröitsi häntä joka puolelta… Hänen lietensä ääressä, metsissä ja kedoilla hänen kanssansa seurusteli kokonainen kansakunta ylenluonnollisia olentoja, jotka häntä milloin levotuuttivat, milloin ihastuttivat ja tekivät hänen elämästänsä legendan, romaanin, yhtämittaisen, viehättävän ja kauhean runoelman… Niin, tuollainen ryysyinen, nälkää näkevä, turpeellaan verta vuodattava ihminen eli ja kuoli paljoa onnellisempana, kuin kukaan sinun hyvin puetuista ja varakkaista oppineistasi, jotka tietävät, ett'ei ole Jumalaa, joka antaa ukkosen jylistä, jotka eivät usko enkeliä eikä männinkäisiä, jotka tekevät työtä sunnuntainakin, ja joilla ei ole muuta juhlaa, kuin maanantain yksitoikkonen juominki!… Sikäläinen ihminen ei tuntenut sitä pelottavaa pahaa, joka kalvaa nykyisiä sukupolvia ja joka tekee sille teidän muka hyvät työnne myrkyksi… hän ei tuntenut levottomuutta! Levottomuus! Siinä on ajan merkki! Niin, teidän kuuluisa humaanisuutenne on levoton ja on sitä oleva yhä enemmän ja enemmän, vaikka sitä ympäröikin teidän aineellisen sivistyksenne loisto… Ei yksikään teidän komeista koneistanne ole hankkiva sille palaakaan sitä leipää, jota se kaipaa, sielun leipää! Turhaan se tekee vallankumouksia joka kymmenes vuosi hajoittaaksensa levottomuuttansa, se murhaa itse itsensä, niinkuin sairas, joka iälleen kääntyy tautivuoteellensa, ja joku tulevista vuosisadoista, sen sinulle ennustan, saapi nähdä, miten viimeinen ihminen omalla kädellänsä hirttää itsensä viimeiseen koneesen!
Raoul oli ensin puhunut leikillisellä äänellä, mutta sitten hän oli kiivastumistaan kiivastunut, ja hänen innokkaita sanojansa tervehdittiin kättentaputuksella, johon rouva de Guy-Ferrand ihastuksissansa antoi merkin.