Joka päivä hän Renaud abbotin seurassa harjotti itseänsä ihmisrakkauden täyttämisen ankarimmissakin vaatimuksissa: hänen kanssansa hän kävi katsomassa köyhiä, sairaita, jopa kuolevaisiakin. Omituiselta näytti, kun tämä nuori tyttö ilmaantui koko kauneutensa loistossa ja vielä kaiken maallisen komeuden hienontamana näihin surun ja tuonen majoihin; sillä salaisesta heikkoudesta, joka saattoi hänen isoisänsä hymyilemään, neiti de Férias piti huolta omasta ulkomuodostansa, joka seikka samalla kertaa muistutti maailmasta huolivaa ja sukuperästään pitävää naista. — Kun hän taas eräänä päivänä ratsain palasi eräältä laupeuden-retkeltänsä, erään harmaapään palvelijan häntä seuratessa kolmenkymmenen askeleen päässä, niin hra de Férias sanoi, ihmetellen poikansa tyttären aamu-auringon valaisemaa ylhäistä ja hienoa ryhtiä, hänen viehkeätä ja ylpeätä suloansa ja hänen ihastuttavaa majesteetillisuuttansa:
— Kas vaan, sydänkäpyseni, ketä tahdot täällä miellyttää? Ethän vaan tahtone kääntää nurin köyhien ja minun päätäni?… Ja nöyryys, kunne se on joutunut, lemmittyni?
Sibylla ei voinut itsekään pidättäidä hymyilemästä ja kun hänen iso-isänsä oli sulkenut hänet syliinsä, niin hän sanoi:
— Se on totta, se on minun heikko puoleni, sen tiedän hyvin kyllä; mutta mitäs siitä? minä pidän itsestäni sellaisena!… Kun tällaisena katselen itseäni lammikkonne kuvastimesta tai maantien ojain vedestä, niin kuvailen mielessäni olevani pieni, ylhäinen prinsessa, joka on onneton ja osanottoa herättävä. Se tuntuu niin suloiselta!…
Hra de Férias suostui muuten ystävällisellä mielihyvällä kaikkiin niihin tuumiin, joka hurskauden kiivas into Sibyllassa synnytti. Hänen kukkaronsa oli Sibyllan täysin käsin käytettävänä ja hän oli ylen onnellinen voidessansa tällä hinnalla ostaa lepoa tälle rakkaalle olennolle. Vaikka hän vihasikin melua ja epäjärjestystä, niin hän kärsi kuitenkin valittamatta sitä kerjäläisten, rampain ja kaikenlaisten kulkijain tulvaa, jonka Sibyllan armeliaisuudesta levinnyt huhu tuotti Férias'iin kymmenen penikulman päästä ympäristöstä, ja oli tyytyväinen iloisesti huomauttaessansa, että hänen linnansa oli muuttunut ihmeitten paikaksi.
Yhtä huolellisesti hän auttoi Sibyllaa, kun tämä yksissä neuvoin kirkkoherran ja miss O'Neil'in kanssa puuhasi Férias'in kirkon ulkopuolista korjausta sekä sisäpuolista kaunistamista. Puhtahin kauneuden-tunto vallitsi muuten näissä kaunistuksissa, jotka lisäsivät kirkonmenon juhlallisuutta. Ei saata aavistaakaan sitä sydämellistä ihastusta, joka valtasi vanhan kirkkoherran hänen nähdessään ikäänkuin ihmeen kautta uudestaan muodostuvan sen pienen kirkon, joka oli ollut hänen kotinsa, hänen isänmaansa, koko hänen maailmansa. Kun hän ensi kerran astui kauniisti veistettyyn tammiseen saarnastuoliin, sen sijaan että hän ennen oli saarnannut vanhasta ammeesta, ja kun hän näki tästä ylhäisestä paikasta kirkkonsa uutena ja loistavana, näki kauniit taulut jotka koristivat pylväitä, göötiläisen kynttiläruunun, joka riippui laesta, kuorin komeat vuorilaudat, alttaria ympäröivät matot ja sen hämärän valon, jota komeat maalatut ikkunat loivat tähän juhlalliseen kokoukseen, niin hän puhkesi kyyneleihin hämmästyneen seurakuntansa edessä.
— Luulin, hän sanoi, olevani pyh. Pietarin kirkossa Roomassa.
Sibylla toimitti hänelle vielä enemmänkin ihastuksen aihetta. Neljä raskaita vankkuria vetävää, väkevätä hevosta toivat eräänä aamuna pappilaan mahdottoman suuren arkun, jossa oli pieniä kirkkoja varten sovitetut urut. Abbotti Renaud riisui heti, ilosta hurmaantuneena, kauhtanansa yltänsä ja koko päivän hän johti innokkaasti urkujen purkamista. Soittokone vietiin yläpuoleen kirkon laiva-nimistä osaa ja seuraavana sunnuntaina, ensin salaa harjoiteltuansa, neiti de Férias meni punastuen istumaan koskettimien eteen ja antoi alhaisten, silminnähtävästi ihastuneitten kuulijainsa ihmetellä harvinaisten lahjainsa etevyyttä. Hän otti tavaksensa joka sunnuntaina toimittaa tätä hurskasta tehtävää. Se synnytit kansassa kiitollisuuden sekaista iloa. Kun urkujen ihanat sävelet pyhän savun kanssa kohosivat kohti pienen kirkon kupukattoa, ja kun tuon nuoren tytön kirkkaat vakavat kasvot näkyivät sopusoinnun ja suloisten tuoksujen synnyttämien pilvien raosta, niin paatuneimpaankin sydämeen tunkeusi heikko lohdutuksen, kauneuden ja taivaallisen sulouden tunne.
Neiti de Férias'illa oli samaan aikaan toinenkin tuuma, joka tuotti sittemmin arveluttavampia seurauksia. Kiintyen yhä enemmän ja enemmän toimeensa, josta hän ei ensinkään toivonut mitään uskonnollista ansiota ja jota hän piti vaan viattomana taiteellisena huvituksena, hän oli saanut päähänsä koristaa kotipitäjänsä kirkkoa freskomaalauksilla. Kun hän arasti ilmoitti tämän uuden aikomuksensa iso-isällensä, niin alkoi tuo kunnon vanhus nauraa.
— Freskomaalauksilla! hän sanoi, olkoon menneeksi: minä suostun freskomaalauksiin;… mutta meidän on muistaminen, että Paktolus ei virtaa puistoni lävitse… Minä en tiedä, kuinka kalliita freskomaalaukset ovat… Tyydytkö kenties kolmeen tai neljääntuhanteen franciin?