Saman päivän aamuna oli markiisittaren päähän juolahtanut omituinen aatos. Hänen käskystänsä eräs palvelijoista oli salaa lähtenyt Jacques Féray'n luo hänen kaukana meren rannalla olevaan yksinäiseen kojuunsa ilmoittamaan hänelle, että Sibylla oli palannut linnaan. Sibylla näytti todella hämärästi muistelevan Jacques Féray'ta, jota hän ainoastaan sivumennen oli kysynyt; mutta markiisitar, vaikk'ei hän odottanutkaan keksinnöstänsä mitään ihmeellisiä seurauksia, ei kuitenkaan tahtonut mitään lyödä laimin. Jacques Féray osotti rouva de Férias'in sanomalle suurta epätietoisuutta; palvelija, joka sen hänelle toi, saattoi töin tuskin pikaisella pakenemisella välttää sitä väkivaltaista kohtelua, jolla hullu uhkasi maksaa hänen sanansaattajatoimensa. Tämän mies-paran äkäisyys oli selvä; aina siitä saakka, kun Sibylla oli lähtenyt, seudun pahan-ilkisillä veijareilla oli ollut tavallisena kujeena se, että he ilmoittivat hänelle tuon nuoren tytön palanneen, jota kohtaan hän tunsi innokasta myötätuntoisuutta. Häntä oli tällä tavalla petetty varmaankin parikymmentä kertaa; mutta vaikka hän oli jo aikaa tullut siihen vakuutukseen, että ne olivat hänen tyhmyydellensä viritettyjä pauloja, niin hän ei kuitenkaan jättänyt menemättä linnaan erhetyksestänsä varmaa tietoa hankkimaan. Hänen aivojensa sekanaisissa sokkeloissa liikkui tänäänkin hänen säännöllinen mietelmäsarjansa, ja ajatellen itseksensä, että hänelle ihan varmaan oli valehdeltu, että neiti de Férias ei ollut tullut ja että se oli mahdotointa ja järjetöintä, hän kulki metsien läpi Férias'iin päin, poimien esikkoja ja metsäorvokkia, joista hän sitoi suuren kukkavihkon. De Férias'in perhe palasi vaunuilla pappilassa käynniltänsä, kun markiisitar huomasi hullun Féray'n, joka hyppäsi erään ojan penkereltä tielle.
— Minä pyydän sinua, lapseni, hän sanoi Sibyllalle, ett'et näytä itseäsi hänelle.
Sitten hän pisti päänsä vaunujen ovesta, käski pysäyttämään hevoset ja kutsui Jacquesin luoksensa. Jacques lähestyi hitain askelin, kukkavihko kädessä, kääntyen milloin oikealle, milloin vasemmalle, ikäänkuin hän olisi tahtonut nähdä vaunujen ikkunain lävitse, joissa auringon säteet kimaltelivat. — Kenelle on tuo kaunis kukkavihko, Jacques? markiisitar kysyi.
Jacques katseli häntä vastaamatta ja pudistaen surullisesti päätänsä, ikäänkuin hän olisi tahtonut sanoa: Ei… eikö se olekaan totta?… Sillä välin hän oli jo ehtinyt parin askeleen päähän vaunujen ovelta, ja vaikka Sibylla yhä vielä oli piilossa, jokin kummallinen vaisto näytti hänelle ilmaisevan hänen läsnäolonsa: jonkinlainen kylmä väre näytti liikuttavan hänen ryysyjänsä, ja hänen vaunujen oveen päin käännetyt kasvonsa selkenivät.
— Katso häntä, sanoi markiisitar Sibyllalle.
Nuori tyttö näyttäytyi hänelle silloin, nyykäytti hänelle hymyillen päätänsä. Jacques Féray avasi tämän nähdessänsä suunsa, ikäänkuin hän olisi aikonut huudahtaa; mutta hän ei saanut ääntä. Hän teki liikkeen tahtoen antaa kukkavihkoa Sibyllalle, mutta se putosi hänen kädestänsä. Hän lankesi itsekin voimatoinna polvillensa, ja samalla kun hänen sanomatointa ihastusta ilmaisevat silmänsä olivat Sibyllaan kiinnitetyt, kyyneleitä, niinkuin raju-ilman sadepisaroita, alkoi vieriä hänen laihoille poskillensa ja putoilla hiekkaiselle tielle. Tämä näky, tämä odottamatoin tapaus liikutti kovasti Sibyllaa. Hän viittasi antamaan kukkavihkoa hänelle.
— Kiitos, Jacques, hän mumisi, koettaen vielä hymyillä; mutta hänen hymyilynsä hukkui kyyneltulvaan. Hän heittäytyi takaisin vaunuihin, kätki kasvonsa kukkavihkoon ja painoi kädellänsä sydäntänsä vastaan, joka pani hänen rintansa kohoilemaan.
Tämä mielialan muutos oli hänelle terveellinen. Hänen kasvojensa synkkä surullisuus lieveni, ja tästä hetkestä alkaen hän rupesi osottamaan omaa perhettänsä ja vanhoja naapureja kohtaan entistä sydämellistä ystävällisyyttänsä, jossa kuitenkin ilmaantui enemmän vakavuutta kuin muinoin. Hän rupesi jälleen joka päivä käymään lapsuutensa ja nuoruutensa lempipaikoilla, ja vaikka nämät toivioretket hänessä herättivätkin salaista mielikarvautta, niin herättivät ne myöskin yhtä paljon iloa. Mielikuvitus parantaa itse tekemänsä haavat niinkuin tuon kreikkalaisen uroon taikakeihäs. Ne, joilla tämä lahja on tavallista suurempi, saavat tuntea katkerinta surua, mutta myöskin suloisinta lohdutusta, kuin muut. Fériasin yksinäisyys, perhe-elämän luostarimainen yksitoikkoisuus, ja se surumielisyys, joka vallitsi metsien helmoissa, autioilla rannoilla ja meren salaperäisessä juhlallisuudessa, kaikki ympärillänsä hengitti jonkinlaista vakavaa sopusointuisuutta, joka vähitellen sulostutti hänen surullisuuttansa ja teki sen hänestä runolliseksikin.
Ylempänä oli kuitenkin hänen lohdutuksensa lähde. Jumala, jota hän ei ollut tahtonut pettää, ei myöskään pettänyt häntä: uskollisuudella Hän palkitsi Sibyllan uskollisuuden. Uskovaisilla ihmisillä saattaa olla surua äärettömän paljon, mutta epätoivoon he eivät joudu. Pettyköötpä he vaan niissä onnen toiveissa, joita jokainen kuolevainen uneksii, niin vaan huomiseksi ne jäävät täyttämättä; mitä maailma heiltä kieltää, sen toivo heille aina lupaa. — Neiti de Férias oli lankeamatta kantanut koetuksensa raskaan taakan: vähäisestä kokemuksestansa huolimatta hän oli oppinut tuomitsemaan maailmata, aikaansa ja ennen kaikkia omaa itsensä; hän tiesi jo kuinka korkealla hänen sydämensä oli eikä hän tahtonut tiellänsä toistamiseen kohdata miestä, joka sen ansaitsisi omaksensa. Unohtamatta Raoul'in vikoja hän kuitenkin piti oikeassa arvossa hänen loistavia luonnonlahjojansa, hänen neronsa etevyyttä ja hänen olentonsa harvinaista mahtavuutta: Raoul oli hänet syvästi hurmannut. Sibylla käsitti, että se onneton rakkaus, joka tosin niin vähäksi aikaa, mutta niin täydellisesti oli toteuttanut hänen mielikuvituksensa ja hänen sydämensä kaikki toiveet, varmaan tuli olemaan hänen elämänsä ainoa. Raoul'in hyljätessänsä Sibylla tiesi samalla hylkäävänsä koko vaimon kutsumuksensa tässä maailmassa, ja löytämään sitä ääretöntä tyhjyyttä, joka levisi hänen nuoruutensa eteen, tarvittiin koko hänen innokas uskonsa, hänen kaksinkertainen hurskautensa, hänen ijankaikkiset toiveensa ja itse Jumalakin. Ne tarvittiin, mutta ne täyttivätkin sen, ja hänen päivä päivältä huojenneet ja vähemmän katkerat kyynelensä, hänen lujentunut ja kirkastunut sielunsa ja melkein onnelliset tunteensa olivat hänelle todistuksena siitä, että hänen rukouksensa olivat kuullut ja hänen uhrinsa olleet otolliset.
Vaikka hän alussa oli innokkaasti halunnut luostariin, niin hän hylkäsi kuitenkin sen ajatuksen, sillä hän ei tahtonut saattaa epätoivoon vanhain isovanhempainsa sydäntä muka omaansa lohduttaakseen. Mutta vaikka hän jäikin maailmaan, niin hänen elämänsä sai kuitenkin uskonnollisen, jopa hiukan mystillisenkin värin, jossa selvään ilmaantui hänen romantillinen mielenlaatunsa. Oli totta, niinkuin hän itsekin eräänä päivänä sanoi miss O'Neil'ille jonkinlaisella surumielisellä iloisuudella, joka vähitellen oli käynyt hänen puhetapansa omituisuudeksi, että vaikk'ei hänen elämästään saattanut romaania kirjoittaa, niin saattoi siitä kirjoittaa legendan; vaikk'ei hän saanutkaan elää onnellisena, niin hän kuitenkin koetti kuolla hurskaana: hän tahtoi kerran lahjoittaa isäinsä tilukset nunnakunnalle, jonka perustajatar, ehkäpä suojeluspyhäkin hän oli oleva, iltaisin palaisi silloin hänen varjonsa noihin synkkiin metsihin ja peloittaisi valkovaatteisia nuoria noviiseja.