Hra de Vergnes suuttui uudestansa hänen sanojensa johdosta:
— Hittoko on teille sanonut, että hän pettää teidät? Mitä! siinä on kohtelias, tunnettu mies, joka on niin hyvä, että hän tuntee teitä kohtaan mieletöntä rakkautta, ja teidän ensi ajatuksenne on, että hän pettää teidät… että hän tekee teidät onnettomaksi!… Se on mieletöntä ja järjetöntä!
Hän vastasi yhtä lujasti, että rakkaus, jota ei ole puhdistanut siveellinen ja uskon siunaama mielipide, ei saattanut olla muuta kuin jonkinlaista tavallista haaveksimista, jonka esineenä hän ei tahtonut päivääkään olla ja jolle hän ei tahtonut uhrata tulevaisuutensa onnea. Tähän kreivi de Vergnes, hiukan hämmästyneenä ja neuvottomana, vastasi lempeämmin:
— Lapsi raukkani, se on varsin oikein; mutta siinä tapauksessa pitää mennä naimisiin hyvän Jumalan kanssa; vaan älkäämme siitä enää puhuko!
Sibyllalla oli miss O'Neil'issa ymmärtäväisempi ja hellempi ystävä. Irlannitar oli kokonaan määrännyt elämänsä oppilaansa elämälle: saattaapa sanoa, että hän oli ottanut osaa hänen rakkauteensakin hra de Chalys'ia kohtaan; hän otti myöskin osaa hänen pettymyksensä tuottamiin suruihin. Ollen peloissansa sen alakuloisen ja hillityn mielialan tähden, jolla nuori tyttö koetti suruansa peittää, hän kehoitti itsekin häntä lähtemään Pariisista jo huomenna ja käytti osan yöstä voittaaksensa sen vastarinnan, mitä hra ja rouva de Vergnes luulivat tarvitsevansa tehdä tämän äkkipikaisen lähdön johdosta.
Tänä yönä ei Sibylla nukkunut hetkeäkään: hänen kuoleman iskun saaneen rakkautensa kaikki kuvat, kaikki unelmat ja kaikki suloiset hetket väikkyivät hänen mielessänsä julman selvinä ja pysyväisinä. Tämä rakkaus, joka maailman silmissä oli kestänyt vasta muutamia päiviä, oli jo hänen lapsuudessansa saanut alkunsa de Férias'in kallion luona ja oli ollut hänen sydämensä ensi unelmia; hän oli tuntenut sen salaista liekkiä koko nuoruutensa ijän; se näytti tekevän hänen elämänsä elämäksi ja kadotessansa se näytti jättävän vaan tyhjyyttä ja mitättömyyttä. Hänen ollessaan tässä ajatustensa kuumeessa, hra de Chalys'in olento ja karakteeri tuntuivat hänestä näkyvän kummallisessa, pelottavassa ja jopa inhottavassakin valossa: niin suuret, loistavat ja jalot luonnonlahjat, jotka vihollisina palasivat alkuperäistä pyhää lähdettänsä vastaan, saattoivat Sibyllan hurskauden raivoon; intohimojen kohtuuttomuudella hän luki Raoul'ille rikoksiksi hänen viattomimmatkin taipumuksensa, jopa hänen hyveensäkin. Hänen vilkas taiteilijan mielikuvituksensa, hänen ylevät harrastuksensa ja hänen intonsa näyttivät hänestä ainoastaan häpeällisen ja valheellisen kaunopuheliaisuuden teeskentelemiseltä; hänen teki mieli luulla, että kreivi oli käytöksellänsä häntä kohtaan sopimattomasti teeskennellyt, pitäen sitä hauskana pilana, ja ollut olevinansa hänen silmissään valistunut ihminen osottaaksensa sitten yht'äkkiä tämän säteilevän maskin alta valistumattomuutensa arvet. — Vaikein tämän nuoren tytön kärsittävistä, joka oli tottunut iloitsemaan tahtonsa lujuudesta ja joka ensi kerran vapisi intohimon valtaamana, oli se, että hän tunsi sydämensä itsevaltiaana herrana yhä vieläkin olevan sen miehen, jota hänen järkensä, hänen uskonsa ja hänen ylpeytensä tällä tavoin kirosi.
Hän lähti seuraavana aamuna. Hänen hyljätyn isoäitinsä jäähyväiset eivät saattaneet edes kyyneltä hänen silmäänsä. Koko matkan hän oli samassa, kylmässä ja välinpitämättömässä mielentilassa. Hän saapui samana iltana Férias'iin, missä markiisi ja markiisitar häntä tervehtivät levottomuuden sekaisella liikutuksella ja ihastuksella. Hän sanoi heille nauraen, että häntä oli kohdannut suru, onnettomuus, jonka oli tuottanut ainoastaan hänen unelmainsa raukeaminen, ja että hän nyt tuli heidän syliinsä lohduttamaan siitä itseänsä. Hän pyysi saada jättää tarkemman kertomuksen miss O'Neil'in huoleksi. Sill'aikaa kun hänen huonettansa, kiireisesti pantiin kuntoon; hän tutustui jonkinlaisella kuumeen tapaisella iloisuudella esineitten ja ihmisten kanssa, jotka kuuluivat Férias'in pieneen, kodikkaasen maailmaan; sitten hän, sanoen väsymystä syyksi, tarjosi tyynesti otsaansa isovanhempiensa suudeltavaksi ja vetäytyi huoneesensa.
Sibyllan kasvojen muutos, hänen jäinen kylmyytensä, hänen omituinen puhetapansa olivat yhä enemmän ja enemmän hämmästyttäneet hra ja rouva de Férias'ia. Kun he olivat jääneet yksiksensä miss O'Neil'in kanssa, kyselivät he häneltä asian syytä, silmissä tuskallinen uteliaisuus. Irlannitar parka tarttui heidän käsiinsä, ja samalla kun hän sanoi, että se on vähäpätöistä, ett'ei se ollut mitään, hän alkoi katkerasti itkeä, ja molemmat vanhukset alkoivat hekin itkeä. Kun hän oli kylliksi rauhoittunut kertoaksensa heille Sibyllan ja kreivi de Chalys'in lyhyt-ikäisen rakkauden ja mainitaksensa sitä rohkeutta, jolla Sibylla oli luopunut onnestansa mielipiteensä ja omantuntonsa tähden, hra de Férias kohotti silmänsä kohti taivasta ja sanoi:
— Lapsi raukka! Sitä aavistinkin… Aina vaan tuo täydellisyyden unelma!… tuo joutsen!
Seuraavana päivänä he osottivat Sibyllalle osan-ottoa hänen suruihinsa ainoastansa suuremmalla lempeydellänsä ja hyvyydellänsä. Hän näytti itsekin ymmärtävän heidän tarkotuksensa eikä kertonut mitään surunsa syystä. Tämä hänen murheensa tuli kuitenkin ilmi hänen omituisen käytöksensä kautta, joka suuresti levotuutti hra de Férias'ia. Hän osotti useimmiten alakuloista välinpitämättömyyttä, jota ajoittain keskeyttivät hänen työläät iloisuuden ponnistuksensa. Sibylla itsekin ihmetteli, että hän saattoi kuivin silmin katsella niitä paikkoja ja sellaisia näkyjä, joitten pieninkin erityiskohta oli hänen Pariisissa ollessansa hänen muistelujansa ihastuttanut. Hänen silmänsä, jotka olivat uponneet kokonaan katselemaan hänen sisällisiä näköalojansa, eivät kiinnittäneet ensinkään huomiotansa ulkomaailman tapauksiin. Hänen jalkainsa kopina ja hänen äänensä sointu kaikuivat kummallisilta hänen korviinsa, ikäänkuin hän olisi ollut yksinänsä tavattoman suuressa kirkossa tai ikäänkuin hän olisi ollut ainoa elävä olento nukuksiin lumotun kansan keskellä. Tätä sisällisen elämän liiallista ponnistusta, joka on ihmiselle omituinen sielun ollessa suurissa tuskissa, ei saattanut tavallinen ihmisruumis murtumatta kestää. Hra de Férias tiesi sen varsin hyvin. "Rukoilkaamme Jumalaa, että hän antaisi hänen itkeä!" hän sanoi markiisittarelle; mutta turhaan koitettiin kaikkia keinoja, jotka näyttivät olevan mitä paraiten omiansa tunteellisuutta herättämään. Huolettoman hajamielisyyden valtaamana hän käyskenteli niillä paikoilla, jotka ennen olivat olleet hänelle rakkaimpia; Férias'in puutarhat ja kasvi-istutukset, hänelle lapsuudesta niin rakkaat metsät, merenrannikko, missä hän jälleen oli tullut uskon helmoihin, hautausmaa, ja nuo kaksi valkoista patsasta, joista hän oli oppinut lukemaan, eivät ne eikä mikään saattanut häntä nimeksikään liikuttaa. Muutamaa päivää myöhemmin hänen tultuansa hänet vietiin pappilaan, missä abbotti Renaud yhä vielä vietti erakkoelämätänsä: vanhan papin innokas syleilykään ei saattanut sulattaa hänen järkähtämätöintä kylmyyttänsä.