Raoul oli pysähtynyt hänen eteensä ja katseli häntä jonkinlaisen kauhun valtaamana; sitten hän sanoi tyynesti:
— Se on totta. Siinä on syy… ja ainoa!… Rakasta häntä sitten;… mutta minä surkuttelen sinua!
Gandrax ei vastannut mitään; hän astui muutaman askeleen atelieerissa, ojensi kätensä kreiville ja lähti.
KOLMAS OSA.
1.
Palaus Férias'iin.
Joll'emme ole unhottaneet sitä ahdistavaa tuskaa, joka vaivasi Sibyllaa hänen istuessansa rouva de Guy-Ferrand'in pöytään, niin on aivan ymmärrettävää, millä innolla ja kuinka suureksi sydämensä lohdutukseksi hän oli kuunnellut Raoul'in puhetta ihmisen henkisyyttä koskevan kysymyksen johdosta, joka oli tullut keskustelun aineeksi. Se hiukan epämääräinen, mutta innokas uskonnollinen tunteellisuus, joka hehkui kreivin sanoista, ei saattanut herättää niin hurskaassa ja niin puhtaassa sydämessä, kuin neiti de Férias'illa oli, muuta vakuutusta, kuin että hän oli uskovainen sielu, joka enintään oli vaan lyönyt laimin hurskauden käytännöllisen puolen, vaan jonka helposti saattoi siihenkin jälleen suostuttaa. Tästä hetkestä saakka olivat nuoren tytön huolet hälvenneet, ja hän näki onnellisen rakkautensa ja onnellisen tulevaisuutensa temppelin kohoavan kirkasta sinitaivasta kohti. Se Jumalata pilkkaava uskontunnustus, joka hetkeä myöhemmin lähti kreivin huulilta, oli hänelle siis niinkuin ukkosen räjähdys, joka puhkeaa mitä selkeimmän taivaan puhtaalla kannella. Tämä ainoa sana avasi äkkiä hänen ja sen miehen välille, jota hän rakasti, kuilun, jonka yli hän oli vannonut olla koskaan menemättä. Hän ei voinut kestää tämän onnettomuuden ankaruutta ja hän pyörtyi.
Kun hän jälleen tointui eräässä sivuhuoneessa, mihin hänet oli kannettu, niin hän huomasi heti ensi silmäyksellänsä rauenneen onnensa rauniot ja hän olisi tahtonut sulkea ijäksi silmänsä. Kuitenkaan ei hänen huuliltaan kuultu valitusta eikä hänen silmissään nähty kyyneltä. Jäätyänsä yksiksensä isovanhempiensa ja ystävänsä Blanchen seuraan, hän sanoi lyhyesti ja yksinkertaisesti, ett'eivät hänen periaatteensa ensinkään suvainneet hänen mennä naimisiin miehen kanssa, joka oli aivan vieras sekä siveelliselle että uskonnolliselle uskolle, ja että hän rukoili, ett'ei hänelle sen enempää puhuttaisi avioliitosta, johon hän kaiken muun puolesta kyllä olisi suostunut. Hän ilmaisi sen toiveen, että hän saisi heti seuraavana päivänä lähteä hakemaan unhotusta suruillensa Férias'in yksinäisyyteen.
Tultuansa kotiin, hän sai kuulla kylläkin ankaran nuhdesaarnan iso-isältänsä, joka kutsui hänen käytöstänsä ahdasmieliseksi ja lapsemaiseksi ulkokultaisuudeksi, lisäten että se muuten varsin hyvin sopii vanhalle piialle, joksi neiti de Férias'ikin muka auttamattomasti tulee naurettavien vaatimuksiensa tähden.
Sibylla vastasi hänelle tyynesti ja kunnioittavaisesti, että hän piti vanhan piian tilaa parempana kuin petetyn ja onnettoman vaimon, ja muutaman päiväisen epätoivon parempana kuin koko ikäisen surun.