Neljännestuntia myöhemmin hän katsoi taaksensa kuultuansa jalan astuntaa: kirkkoherra tuli kalmistoon; hänen mukanansa oli miss O'Neil. Molemmat lähestyivät häntä ankaran näköisinä. Raoul nojasi selkäänsä aitaa vasten ja odotti heitä kädet ristissä rinnalla ja sikari suussa.
— Herra, kirkkoherra sanoi, te olette kreivi de Chalys ja teidän pitäisi tietämän, ettei teidän ole soveliasta viipyä täällä hetkeäkään kauempaa.
— Siitä, herra kirkkoherra, Raoul sanoi kylmästi ja kohteliaasti, ei minun mielestäni tarvitse ensinkään johtua sellaisen seurauksen. Vaikka olenkin kreivi de Chalys, ei minun sentähden tarvitse olla huonoin maalari, niin koin neiti de Férias ehkä väittänee. Te kyllä voitte minulta vieraanvaraisuutenne kieltää; mutta minä en luule teidän voivan kieltää minulta oikeutta lopettaa työtäni, johon minut on laillisesti kutsuttu. Niin helposti ei temmata taiteilijalta hänen kättensä työtä.
— Tietysti, kirkkoherra vastasi arvellen, korvataan teidän kulunkinne oman arvionne mukaan.
— Suokaa anteeksi, herra kirkkoherra, Raoul jatkoi hymyillen, mutta minä en olekaan palkan vuoksi työskentelevä taiteilija: minä maalaan pääasiallisesti mainetta saavuttaakseni. Minä olen halunnut liittää nimeni kirkkonne historiaan, ja se halu näyttää minusta yhtä kunniakkaalta kuin sekin, joka tahtoo minut täältä karkottaa. Olenko minä täällä neiti de Férias'in armoilla? Onko neiti de Férias tämän kirkon omistaja? Minulla ei ole täällä tehtävää muitten kanssa kuin teidän ja teidän kirkkoraatinne; meidän välillämme on sopimus, jota te ette kunnialla voi rikkoa niin kauan kuin itse olen sille uskollinen. Oletteko tyytymätöin työhöni? Epäilettekö taitoani? Kutsukaa kokeneita tuomitsijoita; jos he yhtyvät neiti de Férias'in tuomioon, niin minä taivun ja lähden pois. Siihen asti pysyn täällä ja olen ihan valmis, jos te koetatte sulkea minulta kirkkonne ovet, avaamaan ne maani oikeuden avulla. — Herra kirkkoherra, minä olen puhunut.
— Herra, kirkkoherra sanoi, tämä puhe ei saata olla teidän täyttä tottanne.
— Täyttä totta, herra kirkkoherra; en kuolinvuoteellanikaan olisi vakavampi.
Abotti Renaud oli arka; mutta hänessä oli myöskin arvokkaisuutta, rohkeutta, jota ei saanut ylen määrin loukata.
— Herra kreivi, hän sanoi vakavasti, olen varma siitä, että te heittäisitte tuon pilanne ja uhkailemisenne, jos vaan tahtoisitte muistaa, että olette tekemisessä naisten ja vanhusten kanssa.
Raoul vaaleni. — Oltuaan hetken ääneti hän sanoi: