Kreivi siveli keveästi viimeisiä kertoja enkelinsä kirkkaita kasvoja, kun yht'äkkiä telineihin nojautuvat portaat liikahtivat, sitten hän kuuli hameen kahinata ja pehmeän ja keveän jalan käyntiä. Hänen sydämensä pysähtyi tuokioksi ja alkoi sitten niin rajusti tykyttää, että se oli hänet ruhjoa. Hän ei kuitenkaan katsonut taaksensa, vaan koitti näyttää työhönsä vaipuneelta. Sibylla oli jo hänen takanansa kapealla käytävällä: kiinnittämättä maalariin huomiotansa hän tarkasteli freskomaalausten suunnitelmaa osottaen hartautta, joka vähitellen muuttui ihailemiseksi, melkeinpä hämmästykseksi. Hänen kehkeytynyt kauneuden aistinsa ei saattanut olla huomaamatta siinä mahtavan käden työtä. Hän loi sitten äkkiä silmänsä Raoul'iin, jonka sangen yksinkertainen puku ja pilkkuinen mekko eivät olleet herättäneet hänen huomiotansa.
— Herra… hän kuiskasi arasti.
— Neiti… sanoi Raoul vakavasti nousten ja kääntäen kasvonsa häneen.
Purppuran puna levisi Sibyllan poskille; hänen huulensa avautuivat ja hänen kätensä etsivät tukea; sitten hän kävi kalpeaksi kuin puhtahin vaha ja hänen sinisistä silmistään säihkyi kreiviä kohtaan ylhäinen vastenmielisyys ja ylpeys. Vähäistä myöhemmin hän lähti sanaakaan virkkamatta nopein askelin kirkosta.
Ovella hän tapasi abotti Renaud'in, joka varsin hengästyneenä ja säteilevin kasvoin riensi hänen vastaansa.
— No, hän sanoi, miltä näyttää, hyvä neiti?
Liikutus, joka oli vallannut Sibyllan kiihkeän sielun, oli katkerinta loukkauksen tunnetta sen uhkarohkean yrityksen johdosta, millä oli häiritty hänen rauhaansa ja hänen arvoansa. Melkein peloittava ylevyys ja viha värisyttivät hänen ääntänsä, kun hän tahallansa kovalla äänellä vastasi abotille.
— Meitä on, hyvä kirkkoherra, ilkeästi petetty! Tuo mies on heti erotettava työstänsä! Hän ei ole maalari… tai on hän sitten huonoin maalari maailmassa! Hän tahraa kirkkonne! Tulkaa!
Ja hän lähti hämmästyneen vanhuksen kanssa pappilaan päin.
Kreivi de Chalys'ilta ei ollut, hänen telineillä istuessansa, jäänyt ainoakaan Sibyllan sana kuulematta. Ne saattoivat hänen otsansa punastumaan ja hänen rintansa riehumaan. Niitä tunteita, joitten innostuttamana hän oli ryhtynyt tähän viehättävään yritykseen, tuomittiin hänen mielestänsä kohtuuttoman ankarasti. Hänen kasvoillensa kuvautui synkkä ja päättäväinen ivallisuus. Hän lähti kirkosta, ja nojautui välinpitämättömyyttä teeskennellen kirkkotarhan kiviaitaa vasten ja alkoi tyynesti tupakoida katsellen merelle päin.