Raoul kuuli, miten hän poistui. Jättämättä tukimuurin suojaavaa varjoa hän kurotti varovasti päätänsä ja saattoi nähdä neiti de Férias'in. Hän poistui todella hitain ja epävarmoin askelin: hän piti toisessa kädessänsä hattuansa ja kannatti toisella pitkiä amatsoonihameitansa. Tultuaan meren puolelta kalmistoa suojaavan pienen muurin luo hän pysähtyi ja pani sulilla kaunistetun hatun päähänsä, sitten hän kiipesi erään soraläjän päälle, nousi sammaltuneelle muurille ja seisoi siinä liikahtamatta, silmät luotuina avaruuteen ja ylevä ja tumma haamunsa omituisesti kuvautuneena taivaan rannan ja meren muodostamaan kirkkaasen taustaan. Tuokion katseltuansa hän hyppäsi keveästi maahan ja katosi. Raoul lähti piilostansa ja lähestyi hitaasti pientä muuria, joka oli ollut nuoren tytön astinlautana; hän tähysteli pitkin rannikkoa, vaan ei häntä nähnyt enää. Hän istuutui sitten muurille, etsi hänen askeleittensa jälkiä, otti muutamia litistyneitä sammalia ja painoi ne huulillensa. Meren välkkyvä tasanko leveni hänen silmiensä eteen himmentyen kauempana ja sulaen yhteen taivaan rannan kanssa, hän katseli tuokion aikaa tätä näkyä.
— Mitä hän näki tuolta? hän jupisi. Jumalansa!… Jumalansa, joka ei koskaan ole minun!
Kun hän palasi pappilaan, abotti Renaud ja Marianne hämmästyivät hänen lyhyestä ja äreästä puhetavastansa.
— Oikullista väkeä, nuo taiteilijat, kirkkoherra sanoi arasti vanhalle palvelijattarelleen.
— Pyh! minä viisi hänen oikuistaan, Marianne sanoi; sitten hän lisäsi kovemmalla äänellä: — kuulkaa, nuori herra, herra Lecomte, älkää unohtako sammuttaa kynttiläänne… sitten kuin olette lukeneet rukouksenne tietysti!
— Neiti Marianne, Raoul vastasi kylmästi ylhäältä portailta, minä tottelen teitä… mitä kynttilään tulee tietysti!
Kun kreivi de Chalys heräsi seuraavana aamuna, aurinko tunkeutui ikkunata ympäröivän viiniköynnöksen läpi ja verhosi väräjävällä mosaiikilla pienen kamarin vernissatun tiilikivilattian. Iloisuuden, rohkeuden ja toivon tunne levisi Raoul'in suoniin. Hän nousi nopeasti, avasi ikkunan ja tervehti hymyillen abotti Renaud'ia, joka jo luki käsikirjaansa viikunapuunsa varjossa. Vähäistä myöhemmin he molemmat lähtivät kirkkoon. He tapasivat siellä muutamia työmiehiä, joita kirkkoherra kiireimmiten oli hankkinut ja jotka kreivin johdolla alkoivat laittaa rakennustelineitä laivaan. Hän saattoi itse aloittaa työnsä jo aamupäivällä, ja hänen pensselinsä ensi piirteet olivat niin varmat, että ne saattoivat kirkkoherran hämmästymään. Raoul lisäsi vielä vanhan papin ihastusta selittämällä hänelle työnsä yleisen suunnitelman: evangelisen kertomuksen ylevimmät kohdat tulisivat peittämään pylväitten rajoittaman osan katosta; holvitaivas, täynnä pyhiä vertauksia, tulisi olemaan jonkinlaisena sivufreskojen salaperäisenä selittäjänä ja yhdistymään kuhunkin niistä tummemmilla tai kirkkaimmilla väreillä, ollen sopusoinnussa niissä olevien eri kuvauksien kanssa. Holvin taustassa, kuorin sisällekäytävän kohdalla, tulisi Kristus voiton riemun ympäröimänä loistamaan valkenevassa yössä.
— Oi hyvä herra Lecomte, kirkkoherra huudahti, jospa Jumala armossansa sallisi minun elää niin kauvan, että tämän saisin nähdä, niin laulaisin sydämeni syvimmästä sopukasta Nunc dimittis! [Herra, sinä päästät palvelijasi rauhaan menemään!]
Omasta uteliaisuudestaan huolimatta tämä kunnon vanhus koetti useamman kerran tänään ja seuraavillakin päivinä hillitä sitä intohimoista kiihkoa, millä Raoul oli ryhtynyt työhönsä. Hra de Chalys varoi joka silmänräpäys Sibyllan sangen luultavaa tuloa ja tarkemmin miettimättä melkein poikamaista toivoansa hän ilahutti itseänsä sillä, että kuta pitemmälle hänen työnsä ehtisi valmistua, sitä enemmän se tulisi liikuttamaan tuon nuoren tytön sydäntä. Kirkkoherran, jolta hän ei saattanut levottomuuttansa salata, pakoitti hänen hyväsydämisyytensä ottamaan siihen osaa, vaikk'ei hän sitä käsittänytkään, ja hän käytti mitä machiavellimaisinta viekkautta voidakseen pidättää neiti de Férias'ia pappilasta ja kirkosta. Mutta koko hänen valtioviisautensa ei saattanut kuitenkaan tukahuttaa huhua tästä seurakunnalle niin tärkeästä tapauksesta ja kun Sibylla ensi lauantai-aamuna kävi katsomassa muutamia köyhiä kylässä, niin hän kuuli vaunuista astuessansa kahdenkymmenen akan yhdestä suusta huutavan, että Pariisilainen maalari oli kahdeksan päivää työskennellyt kirkossa ja että hän sai ihmeitä aikaan. Sangen kummastuneena ja uteliaana uutisen johdosta Sibylla jätti miss O'Neil'in huoleksi almujen jakelemisen ja lähti suoraa päätä rientämään kirkkoon päin.
Kreivi de Chalys oli juuri saanut valmiiksi pääpiirteet kuvasta, joka esitti tietäjäin Kristuslapsen palvelemista: johtava tähti loisti selvin tummalla taivaalla ja loi säteilevää valoansa pimeään pyhään huoneesen, missä näkyivät neitsy Maria ja polvillaan olevat kuninkaat; tuskin näkyvä enkeli tuki tähteä sinisellä taivaalla niinkuin kultalamppua. Raoul oli pannut tähän kuvaan kaiken tietonsa, kaiken kykynsä ja kaiken rakkautensa; hän oli siihen vuodattanut hurmaavaa suloisuutta ja salaperäisyyttä, jotka olivat aamulla saattaneet kyynelen kirkkoherran silmään.