— Ah, todellakin, kirkossa soitetaan urkuja… se on neiti Sibylla hän käy muutamia kertoja viikolla harjottamassa niitä kappaleita, joita hän sunnuntaina soittaa… Minä olen iloissani, että hän on tullut tän'iltana… ja minä lähden heti ilmoittamaan hänelle teidän onnellisesti saapuneenne.
Raoul pidätti häntä kädellänsä:
— Ei ei, minä pyydän teitä, kirkkoherra! älkää sanoko hänelle olevani täällä! Minä soisin, ett'ei hän ennen saisi tietää tuloani, ennenkuin hän saattaa työstäni sen päättää… koska hän on siitä huvitettu… Minä toivon, että hän siten on suloisimmin siitä ihastuva… Minä pyydän teiltä tätä, kirkkoherra!
— Hyvä, hyvä, niinkuin tahdotte, herra Lecomte; mutta on otettava huomioon, että hän välttämättömästi tulee messuun sunnuntaina…
— Vai niin, tänään on maanantai;… sunnuntaiksi saan jo jotakin osapuille… Ja nyt, herra kirkkoherra, minä pyydän teiltä saada mennä katselemaan vähän merta tuolta korkealta rannalta… Minä tulen heti takaisin, herra kirkkoherra…
Raoul poistui hidastuttaen askeleitansa; mutta tuskin hän oli päässyt ulkopuolelle puutarhaa, kun hän kiiruhti kulkuansa ja alkoi nopeasti kiivetä sen mäen rinnettä, jonka juurella pappila oli. Päästyänsä mäen päälle, hän loi levottoman silmäyksen ympärillensä: rannikko oli tyhjä. Hän ryntäsi lähimmästä portista kalmistoon ja kuunnellen urkujen äänen suuntaa hän lähestyi yhtä kirkon sivu-ikkunoista. Ikkuna oli jotensakin matala ja hän pääsi, turvautuen muutamiin muurin rakoihin, lasien korkuudelle; mutta hänen silmänsä olivat tottuneet siihen himmeään loistoon, joka silloin valaisi rannikkoa ja valtamerta, ja hänen oli ensin vaikea nähdä kirkossa vallitsevan suhteellisesti suuremman hämäryyden läpi: hän ei erottanut muuta kuin kuorista riippuvan pyhän lampun valon ja muutaman kirkkaan valosäteen, jotka heijastivat ikkunasta laivan kivikuoruja vasten. Mutta yksi säde, muuttuen yht'äkkiä, alkoi valaista urkujen sivuja ja Sibyllan pää ilmaantui varjosta kuin kalpea haamu. Hänen painunut otsansa, hänen kumartunut asentonsa ilmaisivat liikuttavaa surumielisyyttä. Oli silminnähtävää, että hän soitti itsepäästänsä: hän löi sormillansa koskettimia epämääräisen innostuksen valtaamana, joka toisinaan kasvoi intohimon huudannaksi sitten jälleen sammuaksensa unelmien vienoihin säveliin. Yht'äkkiä kun urkujen ääni juuri ilmaisi jotakin palavinta rukousta taikka mitä surullisinta kaihoa, hänen päänsä kohosi jälleen ja hänen jännitetyt silmänsä tarkastelivat häntä vastapäätä olevaa ikkunaa, josta Raoul häntä katseli. Maalaukset peittivät suurimman osan ikkunasta ja hän saattoi nähdä vaan epämääräisen haamun; hän veti kuitenkin kätensä äkkiä koskettimilta ja tuo nuori tyttö ojensihe hämmästyneenä aivan suoraksi, sill'aikaa kun urkujen ääni sammuen vaikeni. Raoul pudotti itsensä nopeasti alas kalmistoon. Hänen sydämensä tykytti hänen rinnassansa: hänen ensi ajatuksensa oli paeta kuin lapsi; hän hylkäsi sen kuitenkin ylpeästi ja odotti piiloutuen turvamuurien muodostamaan nurkkaan.
Tuokion kuluttua hän luuli kuulevansa, miten kirkon ovi suljettiin. Melkein samassa hän kuuli Sibyllan äänen muutaman askelen päästä itsestänsä:
— Oletko se sinä, Jacques? hän sanoi.
Kun hän ei saanut vastausta, nuori tyttö lisäsi tyynesti:
— Minä olen hupsu!