Yö oli tullut: kirkkaana kulki kuu taivaalla kulkuansa luoden hopeisia säteitänsä käytävien hiekalle, peittäen varjohon lehtimajat ja levittäen lumivalkoisen hohteen pienen kirkon tornille, jonka kolmikulma kuvaantui läheisen rannikon korkeata mäenrinnettä vastaan. Sill'aikaa kun Raoul poltti sikariansa ja katseli tätä suloista ja tyyntä näkyä, Marianne kutsui hiljaa abbotti Renaud'ia, joka seisoi vähän taempana.
— Kas niin, herra abbotti, minkälainen taitelija hän on?… Te olette minulle sanoneet: pieni nuoriherra?… Juuri kaunis pieni nuoriherra! Kyllä hänellä jo on täydet hampaat, kyllä vaan!
— En ymmärrä sinua, tyttäreni; mutta minä kummastelen suuresti, joll'ei hän ole suuri taiteilija, vieläpä sangen suuri taiteilija!
— En tiedä, onko hän suuri taiteilija… mutta totta tosiaan hän on sangen miellyttävä mies… Minä kysyn teiltä hra abbotti, olenko minä niitä vaimoja, joita helposti saattaa ihastuttaa, olenko?
— No et, Marianne!
— No hyvä, hän on minut ihastuttanut!… Totta tosiaan, hän on sangen miellyttävä mies… ja niin hyvin varustettu! Olen alkanut Pierre vanhuksen kanssa järjestellä hänen kapineitansa hänen kamarissansa… Voi, herra, miten huolellisesti järjestetyt ja miten hienot ne ovat! Hänellä vasta on hyvää palttinaa, oikein ruhtinasten palttinaa!
— Hiljaa, Marianne! hän kutsuu minua.
Ja abbotti Renaud riensi Raoul'in luo, joka todella häntä kutsuikin.
— Minä pyydän anteeksi teiltä, herra kirkkoherra, mutta minä kuulen soitantoa… Eiköhän sireeniä liene rannoillanne?… — Kuulkaahan!
Hiukan aikaa kuunneltuansa kirkkoherra sanoi: