— Sitä parempi, sitä parempi, herra Lecomte! Marianne, laita huone sittemmin kuntoon… Tapa ensiksi yksi kana!
— Ei, minä pyydän, kirkkoherra, älkäämme tappako mitään… Onhan teillä munia, eikö niin? Minä pidän omeleteista ja minä olen varma, että Marianne laittaa niitä mainion hyviä.
Vähäistä myöhemmin kreivi de Chalys oli istuutunut kirkkoherran pienen pyöreän pöydän ääreen ja kehui Mariannen taitoa omelettien laitannossa. Vähän kylmää lihaa, pullo vanhaa viiniä ja kuppi höyryävää kahvia olivat tämän aterian täydennyksenä, jonka kestäessä Raoul salaisen kuumeen kiihoittamana osotti iloista ja kohteliasta ystävällisyyttä ja valloitti senkautta kokonaan abbotti Renaud'in sydämen, saattoipa itse Mariannenkin ynseille kasvoille ilmaantumaan harvinaisen hymyn. Omasta puolestansa kreivi huomasi ystävyytensä vanhusta kohtaan yhä kasvavan, kun hän kuuli hänen tuontuostakin innokkaan rakkauden valtaamana mainitsevan Sibyllan nimeä; hartaaksi iloksensa hän huomasi isäntänsä maalaisessa yksinkertaisuudessa ylevyyden ja arvokkaisuuden piirteitä, jotka todistivat hänen ja neiti de Férias'in henkistä yhteyttä.
— Herra kirkkoherra, hän sanoi jättäen pöydän, me tulemme luullakseni olemaan hyvät ystävät, vai kuinka?
— Minun puolestani, hyvä herra, asia on jo varma.
— Mutta, herra kirkkoherra, minä en tahdo teitä pettää… minä en ole… erittäin jumalinen!
— Entä sitten, herra Lecomte. Ei pyhä Paavalikaan teidän iällänne ollut jumalisempi!
— Se on totta, herra kirkkoherra;… mutta ajat ovat muuttuneet… Ja sitten… sallitteko minun polttaa puutarhassanne, kirkkoherra?
— Puutarhassani, omassanne ja minun huoneessani, missä vaan tahdotte!
— Vaikka minun kyökissäni! lisäsi Marianne.