Tämä hänen katkera mieli-alansa ilmaantui selvästi hänen puheessansa, kun hän ensin kohtasi abbotti Renaud'in; mutta hänen luonnollinen ylevyytensä pääsi heti voitolle, kun hän katseli vanhuksen hyväntahtoisia ja arkoja kasvoja, ja hän osotti häntä kohtaan nyt kohteliasta ystävällisyyttä äskeistä ynseyttänsä korvataksensa. Mutta kirkkoherra parka hämmästyi vielä enemmän, kun tämä niin ylhäisen näköinen vieras pyysi häntä ilmoittamaan hänelle kylässä jotakin ravintolaa, missä hän töittensä aikana saisi asunnon ja ruo'an.
— Ravintolaa, herra?… Jumala nähköön!… Marianne, herra kysyy ravintolaa.
— Jos herra tahtoo ravintolaa, Marianne sanoi, niin rakentakoon sen ensiksi!
— No älähän nyt, Marianne!… Voi herra kulta, täällä lähiseudussa ei ole muuta kuin huonoja kapakoita… Voi, kuinka en tätä tullut ajatelleeksikaan?… Mutta minä tahdon miettiä: Kyllähän meillä täällä pappilassa, hyvä herra, on pieni kamari, tosin sangen yksinkertainen, mutta kuitenkin puhdas… Jos ehkä tahtoisitte asua siinä ja tyytyä minun jokapäiväiseen ravintooni?
— Mutta, herra kirkkoherra, pelkään olevani teille vaivaksi… Kuitenkin olisin sangen mielissäni saadessani joka päivä kanssanne seurustella, ja jos aineelliselta kannalta katsoen, suostutte siihen korvaukseen, että minä vaivaisillenne suoritan sen hyvän, jota mulle osotatte…
— Oh, herra!… Saanko kysyä nimeänne herra?
Niin arvattava kuin tämä kysymys olikin, niin ei Raoul sitä kuitenkaan ollut tullut ajatelleeksi. Valhe soti enimmän kaikista paheista hänen ylpeätä luontoansa vastaan. Hän viivytteli, punastui ja ilmoitti, niin vähän kuin mahdollista valhetellaksensa, arvonimensä:
— Lecomte [Kreivi], hän sanoi.
— No niin, hyvä herra Lecomte, olkaa varma siitä ettei meillä tule olemaan vaikeuksia keskenämme… Pane kuntoon viheriä kamari, Marianne!… Mutta teidän on kenties nälkä, herra Lecomte?
— Niin on, herra kirkkoherra, minun on nälkä… Näette nyt, miten tulen teitä vaivaamaan… nyt minun jo on nälkä!