— Suokaa anteeksi, hyvä herra, vanha markiisi puuttui puheesen vuorostansa hymyillen; mutta te unhotatte, että poikani tyttären maine saattaisi senkautta tulla vaaroille alttiiksi.
— Kuinka niin, herra markiisi? Onhan ymmärrettävää, että minun ajattelemattomuuteni kautta ainoastaan minun oma maineeni tulee vaaroille alttiiksi, jos nimittäin otaksutaan, että maailma tunkeutuu sen salaperäisyyden läpi, johon peitän itseni… Onnellinen, rohkaistu intohimo ei saata minun tilassani olevaa miestä ajattelemattomiin tekoihin… Minua kenties pilkataan, kenties nauretaan, se on pahinta, mikä saattaa tapahtua. Vaaditteko vielä enemmän? Vaaditteko, että kunniasanallani lupaan olla etsimättä neiti de Férias'in seuraa, lupaan häntä välttääkin, joll'ei hän itse minua kutsu? Minä suostun siihen… suostun vielä siihenkin, ett'en viivy täällä kauvemmin, kuin työni kunnollinen täyttäminen vaatii … Tunnustanko teille sen ylevän toivon, minkä olen tähän työhön liittänyt? Jos neiti de Férias pysyy järkähtämätöinnä, joll'ei minun äänetön ja kestävä myötätuntoisuuteni häntä liikuta… niin jää minulle vielä yksi lohdutus… Minä jättäisin hänen katseltavaksensa työn, minkä minun käteni, minun sydämeni ovat hänelle pyhittäneet… Kaukanakin ollessani saattaisin itsekseni ajatella, että tämä todistus väliin hänelle muistuttaisi, kuinka paljon häntä on rakastettu, että hän yhdistäisi minun nimeni ajatuksiinsa… ja rukouksiinsa… että se joskus saattaisi hänen silmäänsä kaipauksen kyynelen tai kohottaisi hänen rinnastaan hellän huokauksen… ja että kenties minun elämäni ei vielä ole aivan turha… Nyt, herra, odotan teidän määräyksiänne… Jos vaaditte, niin minä lähden, lähden jo tänä iltana, mutta lähden toivotonna!
Markiisi oli hetken aikaa liikahtamatta, silmät maahan luotuina. Raoul luuli hänen otsansa kurtuista huomaavansa, että hän kokosi voimiansa antaaksensa hänelle kieltävän vastauksen. Hän nousi ja lähestyi rouva de Fériasia lausuen liikutettuna, mutta arvokkaana:
— Rouva markiisitar, älkää salliko, että minut tuomitaan, kenties kirotaan päästämällä ensinkään huuliltanne sen hyvyyden ja sen säälin sanoja, jonka näen silmistänne loistavan… Sanokaa edes yksi sana, minä rukoilen sitä… sanokaa, että teidän äidin sydämessänne on luottamusta… ja että minä todella rakastan lastanne, niin ett'ei kukaan maailmassa koskaan ole häntä niin rakastava!
— Oi, herrani, markiisitar sanoi pyyhkien silmiänsä nenäliinallaan, kuinka on mahdollista, ett'ei mies, jolla on sellaiset tunteet kuin teillä, usko Jumalaan!
Kreivi kumartui, tarttui rouva de Férias'in käteen, suuteli sitä ja sanoi ihastuksen ja kunnioituksen valtaamana:
— Jos minulle olisi annettu… ja jätetty äiti sellainen kuin te, niin ehkä minäkin uskoisin!
Markiisitar loi kosteat silmänsä puolisoonsa ja katsoi häneen hetkisen.
— Herra kreivi, markiisi silloin sanoi, ettehän panne pahaksenne, jos me, rouva de Férias ja minä, haluamme harkita asiasta kauemmin ennenkuin annamme lopullisen päätöksen. Me pyydämme kuitenkin teitä yhä vielä pitämään lupauksianne, sillä minä en tahdo teiltä salata, että me mahdollisesti niihin turvaudumme… Siihen asti me emme hyväksy teidän oloanne näillä seuduin, vaan tahdomme kuitenkin olla olevinamme siitä tietämättä.
Kuultuansa nämä sanat Raoul hengitti väkevästi ja puna levisi hänen kalpeille kasvoillensa.