— Kiitos! hän sanoi tuskin kuuluvalla äänellä ja kumarsi, pannen kätensä rinnallensa, syvään molempia vanhuksia ja lähti.
Markiisi ja markiisitar katselivat kahden kesken jäätyänsä ääneti toisiansa jonkun aikaa.
— Jumalani! vihdoin rouva de Férias sanoi, kuinka hän minua miellyttää!
— Kyllä, kyllä epäilemättä, markiisi sanoi kohottaen päätänsä; mutta olkaamme varoillamme, ystäväni… hän on suuri viettelijä!
— Tarkoitatko että hänen rehellisyytensä on epäluulon alainen?
— En… sitä en tarkoita;… mutta hän on suuri viettelijä… Hän on jo vietellyt minut, minä tunnustan sen… Minä olen etsinyt ajatuksissani syitä hänen puolustukseksensa… Tämä nuori mies, — jota saadessansa kutsua pojaksensa olisi monessa suhteessa onnellinen, — on aina elänyt aikamme huonossa pyörteessä… Olen itsekseni ajatellut, eikö jonkun aikaa kestävä uusi elämä, johon hyödylliset ohjaukset saisivat vaikuttaa, saattaisi häntä jälleen sen tykö, jota hän niin hyvin ansaitsee oppia tuntemaan!
— Sinä olet muistellut, markiisitar sanoi hymyillen, miss O'Neil'in kääntymistä, Jacques Féray'n lohdutusta, kunnon kirkkoherramme muuttumista, ja sinä olet toivonut, että saman enkelin henkäykset saattaisivat tyynnyttää ja puhdistaa tämän nuoren miehenkin häiriintyneen sielun?
— Niin, rakkaani; mutta tämä yritys on hyvin arveluttava, ja meidän on ensin neuvotteleminen ja tuumiminen ennenkuin siihen ryhdymme.
Sibylla tuli samassa saliin; hän loi kiihkeän ja kysyvän katseensa hra de Férias'in.
— Miten kävi? hän kysyi.