— Poistukaa!
Hämmästyneenä hänen silmiensä pelottavasta loisteesta nuori tyttö ei liikahtanut paikalta.
— Poistukaa! Raoul toisti kiivaasti… Te olette mieletön lapsi! ja te saatatte minutkin järjiltä… kärsivällisyyksineni ja kunnioituksineni!… Vai siinäkö on teidän hyveenne… teidän kristillisyytenne… teidän uskontonne, neiti Sibylla!… Taivaan Jumala!… Minä olen tunnoton… kunniaton… sydämetön… sieluton mies! Ja miksi? Senkö tähden, että rakastan teitä hellästi, uskollisesti, mielettömästi, huolimatta mistään ikävyyksistä, mistään tuskista ja vääryyksistä, joita mulle saatatte?… Ei!… vaan sentähden, ett'en minä usko, eikö niin?… sentähden ett'ei minulla ole uskoa? Siinä vikani, vai kuinka?… vika, joka mulle tuottaa niin paljon häpeätä ja halveksimista?… Mutta minä en ota vastaan teidän kirouksianne, kuuletteko? ja Jumalanne, jos hän on olemassa, ei niitä vahvista!… Mutta mikä onkaan minun järjettömyyteni ja kunnottomuuteni?… Niin! huonoinkin tämän kylän vanhoista akoista, jonka koko hyvyys on siinä, että hän joka sunnuntai tulee nukkumaan tänne saarnastuolin juurelle, on teidän silmissänne pyhimys!… Ja minä, joka olen koko ikäni etsinyt totuutta ponnistellen kaikkia ajatukseni voimia… ja tuntien todellisinta tuskaa sielussani, minä olen kurja raukka!… Oi halveksikaa niin paljon kuin tahdotte sitä, mikä on kurjaa… välinpitämätöintä ja pilkkailevaa uskottomuutta… mutta uskottomuutta, joka kärsii, joka huutaa apua, joka kunnioittaa… kunnioittakaa sitä!
Mykkänä ja ikäänkuin kivettyneenä Sibylla katseli häntä ja kuunteli häntä omituisen ilon ja pelon valtaamana. Raoul astui muutaman äkkinäisen askeleen ahtaassa kuorissa, ikäänkuin viihdyttääksensä sitä intohimojen myrskyä, jonka vallassa hän oli; sitten hän pysähtyi äkkiä, näytti alttarin yläpuolella olevaa ristiä ja sanoi tyynemmällä äänellä:
— Oppikaa tuolta, neiti Sibylla, kohtuullisuutta ja kristillisyyttä! Muistakaa sitä surun ja voimattomuuden huudahtusta, joka on lähtenyt tuon ristiinnaulitun rinnasta: "isä, miksis minun ylön annoit?" Se on ollut minun huutoni koko elämäni lävitse, ja se on monen muunkin huutona meidän aikanamme. Onko se sitten niin rikollinen?… Ah! löytyy kirousta, tietäkää se, joka korvaa rukousta… ja on jumalattomia, jotka ovat marttyyriä!… Niin; minä uskon lujasti omasta puolestani, että epäilyksen tuottamat kärsimiset ovat pyhiä, ja että Jumalata ajatella, ajatella häntä alati, epätoivoisenakin, on Hänen kunnioittamistansa ja että se Häntä miellyttää!… Minä luulen että anteeksi antamaton rikos hänen silmissänsä on ainoastaan se huolettomuus ja kauhea pila, jota osotetaan niitten suurien salaisuuksien suhteen, joihin hän itsensä peittää ja jotka meitä ympäröivät… Niin, elää täällä maan päällä, nähdä taivas päänsä yläpuolella ja koko luonnon ympärillänsä… ja olla kuitenkin yöt ja päivät etsimättä ikuisen totuuden sanaa… niin, se on rikollista, se on häpeällistä ja alentavaista! Mutta antautua sydämensä pohjasta totuuden etsimiseen, huutaa avuksensa Jumalaa, jonka on kadottanut, ja vaikka kirota Häntä, joll'ei Hän vastaa… kantaa tätä ajatusta ja tätä surua läpi kaiken… tuntien otsansa sentähden äkkiä kalpenevan keskellä elämän hymyilevimpääkin iloa, onko se jumalattomuutta?… Sellainen ainakin on minun jumalattomuuteni!… Jos se saattaa minut rikolliseksi, niin saan sen kenties kerran tietää; nytkin jo tiedän, ettei se tee minua onnelliseksi… Mutta, Sibylla, — huomatkaa se! — se ei kuivaa minun sydäntäni, vaan se täyttää sen päinvastoin hartaimmalla säälillä kaltaisiani kohtaan, kaikkia niitä kohtaan, jotka minusta näyttävät, niinkuin minä itsekin, julmasti joutuneen tässä maailmassa sattumuksen, väkivallan ja pahuuden oikkujen valtaan, se ei vaadi minua uhraamaan katumukselle todellisimpia tunteitani, puhtaimpia halujani; se ei neuvo minua noilla itarilla alttarilla, joita ei mikään Jumala siunaa, uhraamaan omaani eikä muitten onnea; se ei anna minulle teidän hyveitänne, mutta se antaa ainakin yhden, jota teillä ei ole: hyvyyden!… Ja nyt, neiti Sibylla, olkaa onnellinen… Minä tottelen teitä!… Ja minä lisään vielä, että tunnen teidät kylliksi, vast'edes voidakseni teitä ikävöimättä totella!
Sanottuansa nämä sanat, Raoul kääntyi ikäänkuin ett'ei hänen tarvitsisi nähdä nuoren tytön poistumista.
Sibylla näytti hetkisen epäilevän, lähestyi sitten häntä hitaasti ja sanoi:
— Raoul!
Kuultuansa tuon suloisen, rukoilevan äänen mainitsevan nimeänsä, kreivi kääntyi äkkiä ja katseli Sibyllaa sanomattoman ihastuksen valtaamana.
— Raoul, tämä toisti silloin, te, myöskin te olette kohtuuton, ja te myöskin tunnette väärin minut… Saatatteko todella luulla, että minä olen uhrannut teidän, — ja omat tunteeni, joita en tahdo teiltä salata, — niille ahdasmielisille syytöksille, joista te puhutte, että minä teitä rakastaissani ja antaissani elämäni teille, olen pelännyt olevani jumalaton ja loukkaavani Jumalaa? Ei… minä olen pelännyt tulevani vielä onnettomammaksi kuin nyt olenkaan ja ennen kaikkia arvoni senkautta alentuvan. Koettakaa minua ymmärtää, minä pyydän sitä… Sellaisena ollen, jollaiseksi taivas minut on luonut, en ole milloinkaan voinut kestää ajatusta, että rupeaisin johonkin noista päivän oikun synnyttämistä liitoista, jotka eivät sitä kauemmin kestäkään… Eikä minun ylpeyteni yksinään, Raoul, vastusta tätä ajatusta… vaan minun sydämeni… sydämeni, jonka herkkätuntoisuutta te ette tunne! Rakkaus, jonka olisin teille tarjonnut, tuntui minusta äärettömältä, tuntui ikuiselta, ja minä olisin tahtonut että teidän rakkautenne olisi ollut samanlainen!… — Oi, te rakastatte minua, minä tiedän sen… ja te olette vakava ja oikeudentuntoinen mies… mutta ettekö te itsekin tiedä, mitä tässä maailmassa tulee tulisimmistakin ja todellisimmistakin tunteista, joll'eivät ne Jumalaan itseänsä tue… kun ne eivät Hänessä puhdistu… Hänessä ikuistu? Ettekö te käsitä, sanokaa se minulle, minkälaisen voiman ja kestävyyden kahden sydämen rakkaudelle antaa… yhteinen loppumattoman elämän toivo?… Niin, tätä toivoa teillä ei ole! tämä murtumaton side meiltä on puuttunut… Te rakastatte minun nuoruuttani, — josta huomenna ei ole mitään jäljellä;… mutta sieluani, joka on katoamaton, — kuinka te sitä rakastatte? Te ette sitä usko olevan!… Siten tulisi päivä, jolloin minä yksinäni rakastaisin!… Minä olin siitä vakuutettu… Voi! siitä olen aina vakuutettu… ja ennenkuin antaudun tälle hirveälle tuskalle alttiiksi, uhraan elämäni yksinäisyydelle, hyljätyksi jäämiselle ja kaipaukselle… pitäen parempana omin käsin murtaa sydämeni… kuin tuntea teidän kätenne sen murtaneen… Siinä on minun rikokseni… ja vaikka se saattaakin teille kärsimistä, niin kysyn kuitenkin, Raoul, luottaen teihin, eikö se ansaitse anteeksi antoa?… tekeekö se minut teidän kunnioitustanne ansaitsemattomaksi?