Raoul oli tuokion ääneti, silmät kiintyneinä salaisen ihastuksen hurmaamina nuoren innostuneen tytön kasvoihin, joista kuorin mystillisessä hämärässä loisti melkein ylenluonnollinen valo. — Sitten sanoi hän ikäänkuin itseksensä puhuen:
— Lapsi parka!
Kovemmalla äänellä hän sanoi sitten:
— Kyllä, Sibylla, minä annan teille anteeksi… vieläpä kiitän teitä… vaikka saatattekin minut epätoivoon, mutta teidän puheenne osottaa minulle luottamusta, hyvyyttä, te pidätte minua ystävänä… minä kiitän teitä! — Ja miksi emme olisikaan ystävät? Enkö minä saa edes sitä lohdutusta, vaikkapa vaan niin kauaksi kuin viivyn täällä? Oi, älkää pelätkö mitään;… minä tunnen teidät hyvin nyt… enkä minä koetakkaan teitä taivuttaa;… mutta eikö pysyvämmästä siteestä huolimatta silläkin myötätuntoisuudella, joka meidät yhdistää, saata olla suloisuutensa… ja emmekö me molemmat ansaitse sellaista ystävyyttä?
Sibylla pudisti heikosti päätänsä, huulilla epäselvä hymy.
— Ah! hän sanoi, jos minä saattaisin toivoa voivani jonakin päivänä, vaikka kuinkakin kaukaisena, — nähdä teidän rukoilevan tuolla!
Raoul hymyili vuorostaan:
— Ettehän tahdo, että minä teidät petän, vai kuinka?… Minä en sitä usko. Minä olen niin etäällä uskosta!… Ja kuitenkin minusta tuntuu siltä että jos minä joskus tulen sitä lähemmäksi… se tapahtuu tässä rakkaassa kirkossa… lähellä tuota arvokasta pappia… ja lähellä teitä!
Sibylla katsoi häneen kauan; sitten hän lähestyi alttaria, laskeutui polvilleen sen eteen ja alkoi palavasti rukoilla, kasvot käsiin peitettyinä. Raoul nojasi liikahtamatta kuorin penkkiä vastaan ja katseli rukoilevaa tyttöä; hänen kasvonsa piirteet osoittivat äkkiä sisällistä liikutusta, hän puri huuliansa ja nosti pikaisesti kätensä silmilleen.
Muutaman minuutin perästä neiti de Férias nousi, siunasi alttaria ja sanoi hymyillen mennessään Raoul'in ohi: