Hra de Férias, tietysti itsekin osottaaksensa tätä toivottavaa varovaisuutta, lähti seuraavana maanantaina poikansa tyttären ja miss O'Neil'in mukana kylään, ja kaikki kolme menivät katsomaan hra de Chalys'ia, joka mitään aavistamatta oli telineillänsä. Raoul oli viettänyt sunnuntaipäivän ääneti kuunnellen ikkunasta urkujen kaukaista ääntä, johon tuuli sekoitti meren humisevaa kohinaa. Markiisin ja Sibyllan tulo näytti hänestä niin hyvältä enteeltä, että hänen kauniit kasvojensa piirteet alkoivat ilosta loistaa. Hra de Férias ensin suuresti maalauksia ylistettyänsä ilmoitti herra de Chalys'ille, että jos hän joskus jäljestä puolen päivän pitäisi hetken lepoa ja sattuisi suuntaamaan kävelynsä Férias'in linnaan päin, niin rouva de Férias olisi siitä kiitollinen.
Oli tiettyä, ett'ei sellaista sattumusta tarvinnut kauan odottaa. Raoul käytti kuitenkin sangen varovaisesti hyväksensä vanhan markiisin kohteliaisuutta, jota hän oli ymmärtänyt arvostella oikealta kannalta. Sitäpaitsi hän tunsi olevan sulouttakin siinä omituisessa uutuudessa, jonka alaisena hän oli, niin että hän pelkäsi sitä lopettaa. Hän uskalsi tuskin maistaakaan sitä onnea, jonka hän kuitenkin tiesi olevan vaan hourua. Vuoden aika oli mitä ihanin. Sill'aikaa kun aurinko paahti polttavilla säteillänsä rannikon korkeita hiekkamäkiä ja ilahutti näillä seuduin tavallisia, kuivettuneessa ruohossa hyppeleviä sinisiä heinäsirkkoja, hän sulkeutui kirkon viileään siimekseen ja vietti siellä taiteensa ja unelmiensa keskuudessa suloisimpia hetkiä, mitä hän koskaan oli elänyt. Kirkkoherra kävi säännöllisesti joka päivä ihailemassa hänen työtänsä. Hän toi hänelle puutarhansa hedelmiä, joita kreivi ahmi kuin koulupoika vanhuksen suureksi iloksi. Kun Raoul väliin sattui istumaan poltellen muutamia minuuttia kirkon seinien siimeksessä, niin kirkkoherra tuli istumaan hänen viereensä nurmelle tai jollekin hautakivelle ja he haastelivat siinä keskenään ystävällisesti ja kuuntelivat tyynien aaltojen kohinaa, jotka vierivät rannan kiviä vastaan.
Kreivillä oli toinenkin vielä hartaampi kumppani, joka oli hänelle yhtä rakas, sillä hän muistutti samoin kuin kirkkoherrakin hänelle Sibyllaa ja oli, vaikk'ei hän ollutkaan mikään ruusu, elänyt hänen seurassansa. Se oli Jacques Féray. Jacques Féray'lta ei ollut hänen alituisessa joutilaisuudessansa jäänyt huomaamatta, että jotakin kummallista tapahtui Férias'in kirkossa. Hän oli ensiksi alkanut arasti kuljeksella oven läheisyydessä ja oli sitten sattunut tulemaan aina telineitten luo, johon hän oli jäänyt ihastuksissaan seisomaan katsellen sitä säteilevää maailmaa, joka vähitellen oli levinnyt muuriseiniin ja kuoriin. Raoul oli Sibyllalta itseltä kuullut osan tämän miehen elämäkerrasta, jota kirkkoherra sitten oli täydennellyt. Synnynnäisen hyvänluontoisuutensa ja viattoman valtioviisauden vaikutuksesta hän otti ystävällisesti Jacquen vastaan ja hänen oli helppo saada hänet tutustumaan itsensä kansa puhumalla hänelle innostunein mielin Sibyllasta, sillä mielipuoli käsitti vaistomaisesti hänen puheensa totuuden. Siitä lähtien Jacques katsoi sopivaksi käydä joka aamu telineillä, mistä hän enimmiten äänetöinnä piti silmällä Raoul'in työn edistymistä. Hän ei kuitenkaan jättänyt suosiollisesti vastaamatta niihin kysymyksiin, joita kreivi hänelle tuon tuostakin taiteilijoille omituisesta hyväsydämisyydestänsä teki. Sibylla oli heidän tavallisena keskustelu-aineenansa.
— Rakastathan sinä häntä, poikani, vai kuinka? Raoul sanoi hänelle eräänä päivänä.
— Niin ja tekin! Jacques Féray vastasi, huulilla hieman ilvehtivä hymy. — Älkää vaan tehkö hänelle pahaa! hän lisäsi sitten ankarammalla äänellä.
Jacquesin kasvava luottamus hänen uuteen ystäväänsä meni niinkin pitkälle, että hän ilmoitti Raoul'ille salaisen surunsa, joka häntä julmasti vaivasi. Tuon onnettoman vaimo ja pikku tytär lepäsivät Férias'in kalmistossa kahden turvekummun alla, jotka vielä olivat näkyvissä, vaikka ne aikain kuluessa olivatkin paljon alentuneet. Siitä aikain kuin Sibyllan hurskas huolenpito oli antanut hiukan rauhaa hänen häiriintyneelle mielellensä ja hiukan sitä selittänyt, Jacques oli ottanut tavaksensa istuttaa näille kahdelle kummulle metsäkukkia ja toisten kuihduttua istuttaa uusia. Maan tavan mukaan oli tämä siunatun maan osa pian jälleen tuleva yhteiseksi maaksi, ja joku sydämetön pilantekijä kylässä oli ilmoittanut Jacques'ille tämän häntä uhkaavan omaisuuden ryöstön; hän tiesi että jonakin päivänä lapio oli hävittävä nämä molemmat kummut ja sen mitä ne sisälsivät. Tämä ajatus toi mielipuolen häiriintyneesen mieleen koko joukon surullisia ja synkkiä kuvia. Muuten hän puhui tästä surustaan niin salaperäisesti ja niin kierrellen, ett'ei Sibyllakaan olisi saattanut huomata hänen huolensa oikeata syytä. Raoul alkoi aavistaa sitä vasta uhraamalla paljon kärsivällisyyttänsä ja joka päivä yhä hartaammin seurustellen hänen kanssansa. Kun hän juuri oli saanut sen selville, abotti Renaud tuli kirkkoon; hän ilmoitti hänelle parilla sanalla asian laidan ja lisäsi sitten puoliääneensä:
— Herra kirkkoherra, minä haluan ostaa sen maan. Pitäkää te huoli siitä ja pitäkää se minun salaisuutenani, minä pyydän sitä.
Sitten hän sanoi kääntyen Jacques Férayn puoleen:
— Älä sure enää, sinun kumpuihisi ei kosketa; ne ovat sinun omasi, siitä on huoli pidetty.
Sitten hän ryhtyi työhönsä. Heti sen jälkeen hän tunsi kosketusta ja hän katsoi taaksensa: se oli mielipuoli, joka oli tarttunut hänen mekkonsa liepeesen ja suuteli sitä. Kyynel vierähti äkkiä Raoul'in silmästä; kun hän sitten huomasi kirkkoherran parin askelen päästä äänetöinnä ja tarkkaavaisena katselevan, niin hän punastui, löi jalkaansa ja työnsi melkein rajusti Jacques Férayn pois.