— Anna minun olla, hupsu! hän tiuskasi.
Abotti Renaud piti velvollisuutenansa urkkia ja etsiä Raoul'in karakteerista ja käytöksestä kaikki ne puolet, joihin hän saattoi tukea toiveensa hänen suhteensa. Kreivin pyynnöstä huolimatta hän jo samana iltana kertoi Férias'in linnalaisille tämän tapauksen. Heidän hellät sydämensä tulivat siitä liikutetuiksi siihen määrään, että he unohtivat noudattamansa muodollisen varovaisuuden, ja Raoul sai aamulla seuraavana päivänä kutsumuksen mennä linnaan päivälliselle. — Hra ja rouva de Férias söivät silloin päivällistä kello kuusi noudattaen poikansa tyttären pariisilaisia tapoja. — Raoul sai ensikerran nauttia heidän niin tutunomaista ystävällisyyttänsä: häntä ihastutti se sydämellisyys ja iloisuus, jota Sibylla osotti; se leikillisyys, jota hän tuskin ennen oli huomannutkaan hänessä etiketin verhon läpitse, lisäsi tuon nuoren tytön ankarampaan suloisuuteen lumoavan vivahduksen, joka häntä suuresti ihastutti. Tänä onnellisena iltana tapahtui kuitenkin eräs arkaluontoisempikin tapaus: se nimittäin, että linnan palvelusväki tavan mukaan tuli salonkiin pitämään yhteistä iltarukousta haltiainsa kanssa. Sibylla oli vähää ennen hymyillen puhunut kreiville siitä juhlamenosta, joka lähestyi ja lisäsi:
— Menkää puutarhaan kävelemään siksi aikaa, minä annan teille siihen luvan.
— Enhän kumminkaan! hän vastasi myöskin hymyillen, en tahdo saada ikävyyksiä aikaan huoneessanne.
Hän asettui hiukan syrjään, molemmin käsin nojaten erästä tuolia vastaan, ja noudattaen tarpeellista ulkonaista hartautta, ja hän tunsi olevansa ylenmäärin palkittu tästä yksinkertaisesta teosta, jota hyvä aistikin vaatii, sen kiitollisen silmäyksen kautta, jonka Sibylla häneen loi tehden viimeistä ristinmerkkiänsä.
Tästä lähin Raoul'in käynnit linnassa muuttuivat yhä kodikkaimmiksi ja hän oli useampia kertoja tällaisessa iltahartauden toimituksessa läsnä. Se synnytti hänessä selittämättömän liikutuksen tunteita, jotka valtasivat hänet vielä hänen tuntikausia puhellessaan tuon munkkimaisen kirkkoherran kanssa ja yhtämittaa hengittäessään kirkon ilmaa ja kaikkein pyhimmän hienoa tuoksua. Se omituinen kehys, joka ympäröi hänen elämätänsä, saattoi hänet väliin hymyilemään ja tuntemaan jonkinlaista halveksivaa katkeruutta. Vaan se ei kuitenkaan ollut hänelle vastenmielinen. Hartaudentoimitukset, joihin on sekaantunut lapsimaista taikauskoa ja alhaista tekopyhyyttä, vaikuttavat tavallisesti levottomuutta ja pelkoa niissä sieluissa, joita ne tahtovat herättää; mutta todellinen hurskaus, puhtaan jumalanpalveluksen noudattaminen ja uskonnollinen kuri synnyttää verratonta ja tarttuvalta tuntuvaa suloisuutta, epäilemättä sentähden että ne vastaavat meidän luontomme mahtavinta ja jalointa taipumusta. Kuka meistä, olkoonpa hän kuinka kylmäkiskoinen tahansa, ei olisi astuessaan siveellisen elämänsä myrskyisimpinä hetkinä noihin patriarkallisiin koteihin, joissa iloinen ja tyyni hurskaus vallitsee sekä pyhittää kunkin päivän toimet, tuntenut ihastuksen, kaipauksen ja toivon tunteita? Syyttä eivät siis toivoneet Sibyllan isovanhemmat sekä Sibylla itsekin, ett'ei Raoul'iin jäisi vaikuttamatta se uskonnollinen henki, joka häntä ympäröi. Ja tässä hengessä todellakaan, pappilan evangelisessa yksinkertaisuudessa ja linnan patriarkallisessa ylevyydessä ei ollut mitään, joka olisi sotinut hänen järkeänsä vastaan, kaikki miellytti hänen mielikuvitustansa ja kaikki rauhoitti hänen sydäntänsä. On kenties totta sanoa, että maailman teeskennelty ja pauhaava elämä, huonon seuran vaikutus ja maan päällä vallitsevan väkivallan ja paheen kauhea voima vielä enemmän kuin nykyajan järjen perusteet sekä ylpeys saattavat sieluja epäilyksen kuiluhun. Jos maailmassa olisi paikka, missä ihminen ei saisi katsella muuta kuin luonnon suuria näkyjä ja jalojen ihmisten tekoja, niin hänen sielunsa, olkoonpa kuinka turmeltu hyvänsä, tuskin saattaa olla saavuttamatta edes vähän rauhaa ja luottamusta. Ja juuri tällaiseen ikäänkuin maailman ihanteelliseen kolkkaan oli Raoul joutunut ja hän itsekin ihmetteli niitä värejä, joihin hänen ajatuksensa väliin pukihe tämän oudon taivaan alla.
Hän oli kuitenkin vielä hyvin kaukana tästä liikutuksen ja runollisten unelmien tilasta todelliseen siveelliseen uudestasyntymiseen ja todelliseen uskoon. Sibyllan tarkka ymmärrys ei pettynytkään sen suhteen. Vaikk'ei hän oikein tuntenutkaan niitä moninaisia ja sekavia verukkeita, joihin nykyajan skepticismi turvautuu ja joita on tarpeeton laulella tämän ajan lukijalle, hän ymmärsi kuitenkin, ett'eivät ne ikipäivinä saattaneet väistyä epämääräisen tunteellisuuden tieltä. Abotti Renaud rauhoitti häntä.
— Jumala tunnetaan, hän sanoi hänelle, sydämellä eikä järjellä… Antaa hänen sydämensä avautua vieläkin enemmän, ja järjen synnyttämät verukkeet ovat siihen katoavat ja uppoavat. Kun hän kerran Jumalaan uskoo, niin minä pidän huolen lopusta!
Sibylla näytti muuten päättäneen välttää kaikkien ja etenkin Raoul'in kanssa tätä keskustelu-ainetta. Hän osotti häntä kohtaan heidän ystävällisesti keskustellessansa tyyntä rauhallisuutta, joka saattoi Raoul'in levottomaksi ja jota hän luuli välinpitämättömyydeksi; hän pelkäsi että Sibylla todella oli käsittänyt asian kirjaimen mukaan sekä, mitään enempää tarkoittamatta, katsoi heidän ystävyyttänsä vaan satunnaiseksi; mitä siihen salaperäiseen koetus-aikaan tulee, josta heidän rakkautensa näytti riippuvan, niin Sibylla siihen ei ensinkään viitannut, ja hän alkoi luulla, ett'ei hän sitä koskaan ajatellutkaan. — Sibylla ajatteli sitä aina; hän ajatteli sitä milloin kuolettavalla toivottomuudella, milloin ihastuksella, joka kokonaan valtasi hänen sydämensä.
— Oi, hän sanoi eräänä päivänä kirkkoherralle, eikö ole hulluutta toivoa, että niin paatuneesen sieluun niin vähässä ajassa vaikuttaisi niin heikot keinot?… Siihen tarvitsisi kovemmin käydä kiinni!