Vähä sen jälkeen hän lisäsi surullisesti hymyillen:
— Minusta tuntuu väliin, isä, siltä, että jos kuolisin… niin hän uskoisi!
Vanhus ei voinut muuta kuin kädellänsä viitata häntä poistamaan mielestään sellaiset ajatukset, ja hänen silmänsä täyttyivät kyynelistä.
Kun hän taas eräänä päivänä oli huomannut kreivin kasvoista ja sanoista jonkun onnellisen oireen, hän sanoi vanhalle papille:
— Ah! isä, mitä minä uneksin! Eikö se ole liian kaunista voidaksensa maan päällä tapahtua? Pelastaa kadotuksesta ja saattaa Jumalalle se, jota rakastaa… jota rakastaa äärettömästi.
Ja hän pani tähän sanaan painon, jota on mahdoton selittää.
— Ah! mitä uneksinkaan! hän toisti.
Hän alkoi vuorostaan vuodattaa kyyneleitä ja peitti kasvonsa ihaniin käsiinsä.
Tätä omituista elämää kesti noin kaksi kuukautta, kun eräänä iltana hra de Chalys, joka oli ollut linnassa päivällisellä, otti neiti de Férias'in käsivarren ja vei hänet kävelemään eräälle kastanjakäytävälle.
— Neiti, hän sanoi hänelle, olenko erehtynyt? Minusta tuntuu siltä, kuin ette enään tahtoisi minua kääntää?