— Miksi, herra? Senkö vuoksi, ett'en opeta teille katekismusta?… Paitsi sitä, että olen huono teoloogi, pelkään muuten sopimattomia tehtäviä… Minä haluan suuresti teitä kääntää, hän lisäsi hymyillen; mutta minä haluan myöskin suuresti olla olematta teille vastenmielinen.
— Minä en tiedä, mitä teidän pitäisi tehdä voidaksenne olla minulle vastenmielinen, Raoul lausui, hänkin hymyillen;… mutta haluatteko muuten tietää sieluni tilaa neiti Sibylla?
— Kyllä, jos se on parempi kuin ennen.
— Se on parempi.
— Onko se totta? hän kysyi vilkkaasti. Ja Raoul tunsi nuoren tytön käsivarren värisevän omaansa vastaan.
— Täytyyhän sen olla totta, kun teille sen sanon, sillä ei mikään ole minusta julmempaa, kuin tässä kohdin menetellä väärin itseni suhteen, eikä mikään rikollisempaa, kuin tässä kohdin menetellä väärin teidän suhteenne… Niin, te ja kaikki, jotka teitä ympäröivät, saatatte minun epäilemään… kaikkia epäilyjäni. On niin vaikeata, on niin vastahakoista uskoa, että sellaiset sydämet, kuin teidän, ovat kokonaan saaneet alkunsa vaan aineesta ja että ne siksi jälleen muuttuvat. Päivä päivältä vahvistun siinä luulossa, että todella löytyy korkeampi lähde, josta sielut ovat lähteneet ja johon ne jälleen palaavat — bibliallisen unelman kuvaamina enkeleinä… Niin, minä näen vilahdukselta Jumalan sellaisella varmuudella, että se minut sokaisee… Tämä Jumala ei tosin vielä ole teidän Jumalanne;… mutta kuitenkin, sanokaa minulle neiti Sibylla, että olette minuun tyytyväinen!
— Tyytyväinen! hän sanoi matalalla ja liikutetulla äänellä, en, minä en ole tyytyväinen… mutta minun sydämessäni on taivas!
He jatkoivat ääneti jonkun aikaa kävelyänsä käytävän puitten varjossa. Yht'äkkiä Sibylla ojensi hänelle kätensä ja kuiskasi:
— Ystäväni!
Raoul tarttui tähän käteen ja puristi sitä sanaakaan virkkamatta… Sibylla poistui heti, ja hän näki hänen varjonsa katoavan puitten sekaan.