— Roland, polttele täällä, ystäväni, minä pyydän sinua!… Me olemme yksinämme, ja minä olen niin vähän sinua nähnyt tänään!
Hra de Val-Chesnay, joka ei juuri ollut tottunut tällaisiin rakkauden puuskiin, jäi aivan hämillään paikoillensa. Hän jupisi muutamia kiitollisuuden sanoja, poltti sikarria ja istuutui erääsen syrjäiseen nurkkaan, sen sijaan että Gandrax istahti hiukan kiivaasti parin askeleen päähän sohvasta ja loi Klotildaan ankaran katseen. Nuori vaimo ei siitä ensinkään välittänyt: hän katseli hajamielisen näköisenä muutaman minuutin ajan puoliksi aukinaisesta ovesta kuun säteitä, jotka loivat valonsa varjokkaasen puistoon ja syksyn usvaan; sitten hän lausui kääntyen uudestaan puolisonsa puoleen, samalla hellällä ja ystävällisellä äänellä:
— Ystäväni, missä oletkaan? Miksi niin etäällä?… Minä pidän sikarriesi tuoksusta… Tulehan toki tännemmäksi!
Hän osotti hänelle viuhkaimellansa erästä tuolia, jonka luo hän veti sohvansa.
Roland oli kiiruhtanut täyttämään hänen pyyntöänsä. Klotilda laski valkoisen kätensä nuoren miehen pään päälle, taivutti sen sohvan syrjälle, kumartui sitten suloisesti hänen kasvojensa ylitse ja katseli häntä silmiin.
— Sinä olet kaunis! hän sanoi.
Ja hän rupesi jälleen uneksivaan asentoonsa, yhtä mittaa sivellen Rolandin vaaleita hiuksia.
Oltuaan tuokion ääneti, hän kääntyi äkkiä Gandrax'in puoleen ja sanoi:
— Oi kuinka kaunis ilta!
— Sangen kaunis! Gandrax sanoi.