— Minä ihantelen näitä ensimäisiä syys-iltoja!… Sinun hevosesi ovat kiiltäviä kuin silkki, Roland… Oletteko nähnyt, Gandrax, mieheni hevosia? Kiltin lapsen… ja kunnon miehen hevosia!
— Aivan niin, Gandrax jupisi.
Taas oli tuokion äänettömyyttä. Klotilda alkoi nauraa ja sanoi:
— Kas niin, Roland, minä käytän väärin hyvyyttäsi… Mene vähäksi aikaa katselemaan hevosiasi, minä annan sinulle luvan, — etenkin kun tämä sikarrin savu… oh ei, se ei ole vaarallista!… mutta se minut päihdyttää… huumaa!… Mene, ystäväni… pariksi kymmeneksi minuutiksi vaan ei kauemmaksi, ymmärräthän.
Nuori parooni, onnestaan ihastuneena, painoi huulensa vaimonsa kädelle ja lähti riemuissaan.
Gandrax antoi hänen poistua; sitten hän nousi ja sanoi turhaan tyynyyttä teeskennellen, sillä hänen äänensä vapisi kiukusta:
— Klotilda te luultavasti tahdotte selittää minulle tämän tapauksen, vai kuinka?
— Minkä tapauksen, ystäväni? Klotilda sanoi lempeällä ja viehättävällä äänellä.
— Tuon äskeisen julman koketeeraamisenne!
— Kuinka!… tarvitseeko sitä teille selittää? Ettekö sitä itse ymmärrä? — Hän hymyili. — Oi älkää rypistäkö olympolaisia silmäkulmianne… te näette turhaa vaivaa! No niin, minä selitän tämän tapauksen teille yhdellä sanalla, sanalla, joka jo liiankin kauan on polttanut huuliani;… mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan!