Hän käänsihe sitten sohvallansa, katso? häntä silmiin ja lausui pannen sanoihinsa kylmän koron:
— Te olette minulle vastenmielinen!… Ymmärrättekö?
Gandrax ei ensin liikahtanut paikaltansa, sitten kääntyi hän äkkiä horjuen, ikäänkuin olisi saanut pistoolin luodin päähänsä; hän tointui kuitenkin ponnistaen lujaa tahtoansa, astui muutaman askelen huoneessa ja sanoi kylmästi, palaten Klotildan luo, joka yhä vielä nojaten, mutta ruumis suorana ja pää pystyssä oli katsellut häntä säälimättömin silmin:
— Herjaus ei ole mikään selitys. Mitä on tapahtunut? Mitä on? Miks'ette rakasta minua enään?
— Miks'en? hän toisti katkeralla ja kiivaalla äänellä: sentähden ett'en milloinkaan teitä ole rakastanut! sentähden ett'ei kukaan vaimo teitä koskaan ole rakastava… joll'ette häntä mene etsimään haaremin liasta! sentähden ett'ei teissä koko teidän tieteenne ohessa ole sydäntä, sielua, henkeä… ei mitään mikä saattaisi kohottaa hairahtunutta vaimoa hänen omissa silmissään, mikä saattaisi verhota hänen vikansa, jalostuttaa hänen heikkoutensa, sulostuttaa hänen häpeänsä,… eikä mitään, mikä saattaisi väliin tehdä hänen rakkautensa hänelle jaloksi unelmaksi, innostukseksi, runollisuudeksi… uskonnoksi!… Ei! Jumalan kiitos, en ole teitä koskaan rakastanut! En ole teissä rakastanut muuta kuin ystävänne varjoa… ystävänne, jota minä ihailen, ihailen ikuisesti!… Ja mitä nyt sanon, se on ollut sydämessäni ensi hetkestä aikain, tietäkää se. Minä pakokin itseäni kuitenkin, minä koetin erehtyä, koetin luulotella itselleni rakastavani teitä, sillä vaimo, joka on ensi hairahduksensa tehnyt, riippuu siitä epätoivoisena kiinni, niin halpana kuin hän pitääkin tekoansa!… Ja te, te olette luulleet masentavanne minut, lumoavanne minut ja olevanne minun herrani ja valtiaani!… Mies parka!… te näette, pelkäänkö! — vaan älkäämme siitä puhuko… Minä luulen teidän nyt ymmärtävänne?… Sitä paitsi joko te ymmärsitte tai ette, se on minusta samaa tekevä! Pää-asia on, että tästä tulee loppu, lopettakaamme siis… Menkää tiehenne!… ja laittakaa, ett'en teitä enää näe koskaan, sillä te kauhistutatte minua, — suoraan sanoen.
Ja hän laskeutui jälleen veltompana sohvalle.
Gandrax lähti. — Käydessään lähimmälle rautatien asemalle, hän pysähtyi tuon tuostakin ja talui käden otsallensa, luullen tuntevansa maan tärisevän jalkainsa alla. Kello oli yksitoista illalla, kun hän saapui kotiin. Hän astui sisälle laboratooriinsa ja heittäytyi eräälle tuolille; tuokion kuluttua hän nousi, ikäänkuin hän ei olisi saattanut kestää paikoillaan pysymistä, ja alkoi hitain ja säännöllisin askelin kävellä pitkin lattiaa. Hänen ohimoittensa nopea tykytys soi hänen korvissaan kuin hätäkello. Kaikkinainen sekasorto oli päässyt valloilleen hänen aivoissansa. Tästä äkillisestä heräjämisestä ja tästä rajattomasta vaipumisestansa hän haperoiten, etsi, laskeumatta alas ylpeytensä kukkuloilta, jotakin tukea, mihin hän saattaisi tarttua: hän ei sitä löytänyt. Hänen tieteensä, hänen kirjansa, hänen kunniansa, jopa hänen jalo köyhyytensäkin, joilta yht'äkkiä oli riisuttu se sulous, mihin Klotildan rakkaus ne oli pukenut, tuntuivat hänestä inhottavilta. Hänen ulkopuolellaan ei ollut mitään voimaa, mitään lohdutusta, mitään toivoa, — ainoastaan tyhjyys. Hän olisi tahtonut itkeä; mutta hänen kuivettuneessa sielussaan ei ollut jälellä ainoatakaan niistä lähteistä, mistä saattaisi kyynel herahtaa. Hän käveli sitten aaveentapaisesti yhtämittaa aina päivän ensi koittoon. Kun hänen ikkunoissansa kimalteleva aamurusko saattoi hänet yhä vastustamattomampaan ja selvempään todellisuuteen, kun hänen piti alkaa elämänsä, otsalla tämä häpeä ja sydämessä tämä haava, niin hän ei sitä saavuttanut. — Hulluuden aate välähti hänen aivoihinsa: hän lähestyi äkkiä erästä seinään rakennetuista hyllyistä, tarttui erääsen ruskealla nesteellä täytettyyn pulloon ja tyhjensi sen yhdellä siemauksella. — Sitten jatkoi hän taas kolkkoa kävelyänsä, hänen askeleensa kävivät yhä raskaammiksi. Yht'äkkiä hän pysähtyi, teki suonenvedon tapaisia liikkeitä käsillään ja kaatui maahan. Muutamat talon väestä kuulivat kolahduksen hänen kaatuessansa ja riensivät apuun: hänet kannettiin vuoteellensa ja lähetettiin hakemaan lääkäriä. Kaksi tuntia houraillen nukuttuansa hän heräsi ja jaksoi lausua sanat Raoul'ille lähetettävään sähkösanomaan.
Raoul saapui saman päivän iltana ja ajoi heti Gandrax'in luo junasta lähdettyänsä. Hän astui ylös portaita tapaamatta ketä puhutella. Tiedemiehen kamari oli jonkinlaisen luostarinsellin tapainen; pieni lamppu loi siihen hämärätä valoansa. Eräs vanha vaimo luki eräässä nurkassa. Kalkilla valaistun seinän vieressä oli rautainen vuode, jolla Raoul näki Gandrax'in lepäävän. Hänen mustat hiuksensa olivat hajallansa ja taaksepäin työnnetyt, jonka kautta hänen tuhkanharmaan kalpeuden peittämä otsansa jäi paljaaksi. Hänen laihoille poskillensa ja kiiluviin silmiinsä ilmaantui hymy, kun hän näki Raoul'in tulevan. Hän ojensi ponnistaen hänelle kätensä ja sanoi matalalla äänellä:
— Oi, minä olen hyvin iloinen saadessani sinut nähdä. — Mutta, hyvä Jumala! Mitä on tapahtunut? Joko kauvan olet ollut kipeänä?
Gandrax viittasi vaimolle, joka häntä hoiti, ja hän lähti heti pois. Sitten hän osotti Raoul'ille sormellaan sitä tyhjää pulloa, joka oli asetettu lampun viereen. Raoul tarkasti sitä hätäisesti: surumielinen katse ilmaantui hänen kasvoillensa; hän lähestyi vuodetta ja sanoi katsoen Gandrax'ia silmiin: