— Älkää pelätkö, en minä tee teidän pahaa.
Hän nousi ylös, kun Sibyllakin hypähti seisoman, tietämättä itsekkään miksi, lähestyi häntä ja katseli häntä tarkasti.
— Lapsi raukka! hän jupisi, lapsi raukka!
Ja heittäytyen maahan hän nyyhkytti kasvot käsiin kätkettyinä.
Sibylla tunsi mies paran elämäkerran; hän aavisti, että jokin himmeä saman-näköisyys muistutti hänen pikku tytärvainajatansa; sääli voitti hetkiseksi kauhun hänen herkkätuntoisessa sydämessään; hän laskeutui polvillensa ja laski lempeästi valkoisen kätösensä hullun pörröiselle päälle. Sitten, ikäänkuin rohkeudestansa kauhistuneena, hän lähti juoksemaan imettäjänsä luoksi, joka ei niin vähää pelästynyt, nähdessään hetkistä myöhemmin Jacques Féray'n rientävän hänen jäljestänsä. Hän seurasi heitä kuin koira aina linnaan saakka. Herra ja rouva de Férias, Sibyllan kertomuksesta liikutettuina, menivät onnettoman luoksi, joka oli jäänyt puiston ristikkoportin taakse, lausuivat hänelle ystävällisiä sanoja ja täyttivät hänen laukkunsa ruokatavaroilla. Tästä ajasta lähtien hänen hulluutensa sai tyynemmän luonteen. Ei kulunut päivääkään, jona hän ei olisi tullut linnan portille, minne Sibylla aina riensi, käsissä jotakin vietävää. Hän tapasi hänet usein kävelyillänsä; hän oli huomannut, että Sibylla rakasti metsäkukkia; hän tiesi mitä hän piti paraimpina ja sitoi niistä sanomattoman suuria vihkoja ja vei ne sanaakaan sanomatta lapsen jalkojen viereen. Tämä sanoi hänelle hymyillen: "Kiitoksia, Jacques hyvä;" ja hullu vetäytyi tyytyväisenä pois. Markiisi ja markiisitar kutsuivat häntä Sibyllan mielipuoleksi, ja palvelijat neidin mielipuoleksi. Sibylla oli ihastunut ja hiukan ylpeä siitä vallasta, missä hän piti miesparan alakuloista ja häiriytynyttä mieltä. Mutta yhdessä kohden tämä valta oli heikko: vanhempiensa kehoituksesta Sibylla koitti eräänä päivänä viedä Jacques'in messuun Férias'in kirkkoon. Mutta kun oli tultu kirkkopihan portille, hän irtautui väkisin Sibyllan käsistä, päästi julman huudahduksen ja läksi juoksemaan pois pitkin kenttää.
Noin kahta kuukautta myöhemmin, kun hän ensikerran oli tavannut hullun Féray'n, Sibyllalle tuli vieraaksi hänen ystävättärensä Klotilda Desrozais, joka oli aikeissa mennä Pariisin luostariin siellä täydentääksensä kasvatustansa tai pikemmin sitä siellä aloittaaksensa. Neiti Klotilda oli silloin noin kahden- tai kolmentoista-vuotias; hänellä oli pitkä, ihmeen kaunis vartalo, ihanat silmät, jotka tavallisesti olivat puoliksi suljettuina, mutta jotka olivat lumoovat, kun hän ne avasi, raskaat, kiiltävän mustat palmikot ja purppuraisten huultensa välistä hohtavat hampaat, valkoiset kuin tuoreen pähkinän sydän. Muuten hän oli vilkas ja suloinen sekä erittäin tuntehikas. Mutta ei, totta puhuen, hyvin tiedetty, mitä aineksia löytyi tuon rikaslahjaisen olennon hehkuvassa rinnassa, joka oli jätetty oman onnensa nojaan kuin keskelle metsää ja joka Sibyllassa herätti levottomuuden sekaista myötätuntoisuutta. Neiti Klotilda saattoi hänet usein levottomaksi hillittömän luontonsa oikuilla, mutta jo seuraavassa tuokiossa hän lepytti häntä vastustamattoman lempeytensä tulvalla. Kyynelsilmin hän painoi häntä vasten rintaansa ja sanoi: "Minä rakastan sinua, Sibylla kulta, aina sinua rakastan! Sinunkin täytyy luvata koko ikäsi rakastaa minua. Lupaatko?" Sibylla lupasi arasti. "Katsoppas", jatkoi Klotilda, "minä rakastan niitä, joita rakastan, niin suuresti että tahtoisin heidät syödä." Ja todella purikin hän heitä joskus.
Neiti Desrozais oli siis tullut päiväksi Férias'iin. Sill'aikaa kun Sibylla valmisteli virvoituksia ystävättärellensä, tämä huomasi ikkunasta hullun Féray'n, joka virui siimeksisessä linnan pihassa. Sanaakaan sanomatta Klotilda juoksi kyökkiin, pyysi sieltä itsellensä nuoran pätkän, pujotteli siihen rautakapineita, vanhoja kannuksia ja lasinpalasia, joita hän kokoili sieltä ja täältä, ja meni salaa ripustamaan tätä kalukimppua nukkuvan mielipuolen vaatteisin. Sittenkuin hän vielä oli pitänyt huolta siitä, että kaikki pihan portit olivat kiinni, hän huusi suurta pörröistä koiraansa Max'ia, joka oli hänen muassansa joka paikassa. Hän potkasi sitten hullua jalallansa, joka kavahti ylös. "Ots' kiinni, Max", huusi hän "ots' kiinni!" Jacques pelkäsi suuresti koiria, jotka ylimalkaan eivät olleet hänelle ystävällisiä. Kun hän näki koiran syöksevän päällensä, hän läksi hurjistuneena juoksemaan. Helisevä taakka, joka riippui hänen kaulastansa, tuli liikkeesen ja lisäsi vaan hänen kauhuansa. Hän juoksi, koira kantapäillä, pelästyneenä huohottaen ja läähättäen portilta portille, kauniin Klotildan suureksi iloksi. Sillä välin oli Sibylla, melua kummastellen, juossut ikkunan luo. Niinpian kuin hän näki miten asian laita oli, hän juoksi pihalle ja saapui mielipuolen luo juuri samalla hetkellä, kun koira tarttui hänen jalkojensa ympäri kiedottuihin riepuihin. Lapsi ponnisti kaikki voimansa työntääksensä holhottinsa kimpusta koiraa, joka äkkiä käänsi vihansa Sibyllaan ja puri häntä käteen niin että siitä alkoi vuotaa verta. Palvelijat joutuivat avuksi, karkoittivat koiran ja kantoivat pyörtyneen Sibyllan pois. Nähdessään kujeensa lopullisen seurauksen, Klotilda vuodatti oikein kyyneltulvia. Mutta kun hänen rakas tätinsä tuntia myöhemmin tuli hakemaan häntä pois, ja kun hän näki Jacques Féray'n, joka oli heittäytynyt maantielle makaamaan, nousevan ylös ja näyttävän hänelle nyrkkiänsä, helistellen sitä rautasälykimppua, jonka tyttö oli sitonut hänen vaatteisinsa, niin hän ei voinut pidättää itseänsä nauramasta houkkion äänetöntä uhkausta. Mutta sitä hän sai katua.
Sibylla makasi kuumetaudissa vuoteen omana kolme päivää. Jacques Féray vietti nämä kolme päivää maaten kuten kuollut hänen huoneensa ikkunan alla. Kun häntä oli turhaan yritetty saada pois tästä paikasta, niin hänen annettiin, hra de Férias'in käskystä, siinä olla, ja kannettiin hänelle sinne ruokaa. Hän ei lähtenyt sieltä edes yölläkään. Neljännen päivän aamuna hän kuuli lausuttavan nimeänsä, ja hän käänsi äkkiä päätänsä, nähden Sibyllan hänen ikkunassansa. Oli jotakin liikuttavaa hänen hymyilemisessänsä, joka talvi-auringon säteen tavoin liikkui hänen surullisilla kasvoillansa, jotka eivät milloinkaan nauraneet.
V.
Miss O'Neil.