Hra de Férias, jonka mielestä lasten siveellinen kasvatus pitää aloitettaman jo kehdosta saakka, ei ensinkään kiirehtinyt pienen poikansa tyttären kasvatuksen opinnollista puolta.
— Sielu, sanoi hän, on kuin nuorten puiden ydin, joka vaatii tukemista ja ohjaamista samassa määrässä kuin itse puut kasvavat. Mutta meidän tulee, kuten luontokin tekee, odottaa siksi kunnes kasvattimme ovat jossakin määrin voimistuneet ja kypsyneet, ennenkuin voimme niistä hedelmiä saada. Mitä enemmän nämät pienet aivot, lisäsi hän, silitellen Sibyllan vaaleita hiuksia, osoittavat onnellista ja suotuisaa taipumusta, sitä enemmän ne kukalle puhjettuansa vaativat hempeyttä ja huolenpitoa.
Kuitenkin se hetki, jona markiisi ja markiisitar vihdoin katsoivat soveliaaksi antaa Sibyllan tehdä tuttavuutta salaperäisen aapiston kanssa, oli heille epäilyksen ja katkeruuden hetki, mutta rouva de Beaumesnil'issa se herätti ääretöntä riemua. Sibylla, joka oli ollut aina niin halukas ja taipuvainen vaipumaan mielikuvituksiinsa, osoitti olevansa surkuteltavassa määrässä kykenemätön oppimaan lukemisen käytännöllistä taitoa. Ei hyvällä eikä pahalla voitu poistaa hänen uneksivan järkensä kammoa säännölliseen vaivannäköön. Markiisitar-parka, joka turhaan näki vaivaa ja jo melkein kadotti taivaallisen kärsivällisyytensäkin, kutsui avuksensa Férias'in kirkkoherran, joka ryhtyi työhönsä vakavalla innolla, mutta hänellä ei ollut sen enempää menestystä.
— Tämä huolestuttaa minun, hän sanoi.
Aikaa voittaen se hänelle teki paljon muutakin.
— Pienokaisesta tulee taitamatoin, vastasi rouva de Beaumesnil. He ovat tylstyttäneet hänen järkensä. Siitä olinkin varma… Jo viiden vanhana osasi Klodilta lukea ja jutella satujakin!
— Minun nähdäkseni ainoastaan ihme, kirkkoherra sanoi, saattaa pelastaa meidät tästä pulasta.
Ihme tapahtuikin, ei tosin sellainen kuin kirkkoherra oli ajatellut, vaan sellainen, jota on aina sallittu toivoa jumalalliselta kaitselmukselta. Ihmeet tapahtuvat nimittäin sydämissä, siellä ne ovat mahdollisia hyvinkin usein.
Sibylla tiesi varsin hyvin että hän oli orpo, ja hän käsitti sen sanan surullisen merkityksen. Mutta hra ja rouva de Férias pelkäsivät antaa liian päteviä syitä hänen herkälle tunteellisuudellensa, eivätkä antaneet tämän asian johdosta selityksiä, joita hänen lapsellinen, väliin raivoisakin uteliaisuutensa kaipasi. Hänen isänsä ja äitinsä olivat taivaassa, siinä kaikki. Palvelusväki olivat saaneet ja uskollisesti noudattaneetkin käskyä vastata samalla tavalla. Heitä oli kielletty puhumasta ja antamasta pienintäkään vihjausta, joka olisi saattanut kiinnittää Sibyllan huomiota pienessä kirkkotarhassa olevaan kahteen hautakiveen. Mutta tästä varovaisuudesta huolimatta oli Sibylla kuitenkin, joka kävi joka sunnuntai vanhain vanhempiensa kanssa messussa, kummastukseksensa huomannut jotakin erityistä heidän kasvoissansa, kun he menivät kivien ohitse, sillä eräänä päivänä kirkosta tullessansa hän meni suoraa päätä patsaitten luo, joihin oli hakattu kultaisia kirjaimia ja kysyi, kääntyen imettäjänsä puoleen, joka pelästyneenä oli häntä seurannut:
— Mitä on tähän kirjoitettuna?