— Tiedättekö, että hän murhasi itsensä. Joll'ette sitä tiedä, minä ilmoitan sen teille! Jos sen tiedätte, pidän teitä… rohkeana tänne tullessanne!
— Minä tiesin sen! Klotilda jupisi.
Klotilda heittäytyi eräälle sohvalle, painoi päänsä erästä silkkityynyä vasten ja alkoi itkeä. Raoul käveli pitkin askelin hämärän salin toisesta päästä toiseen ja pysähtyi äkkiä hänen eteensä ja sanoi:
— Suokaa anteeksi, rouva, jättäkäämme se. Kaikki tämä on hyödytöintä ja… vastenmielistä.
Klotilda kohotti päätänsä.
— Mutta kumminkin, hän sanoi, tiedättekö niin hyvin itsekään, mitä on tapahtunut? Luuletteko olevanne niin osaton tähän onnettomuuteen… tähän rikokseen… jota suren kanssanne? Ettekö juuri ole se, joka olette minut työntäneet tähän pyörteesen… jonka seuraukset olette nähneet?… Ettekö ole minulta anoneet minun rakkauttani?… Olenko sitä uneksinut, sanokaa?… ja kun sitä teille tarjosin, ettekö ole minua rääkännyt, nöyryyttänyt, saattanut epätoivoon… antautuessanne minun nähteni toiselle? Ja tänään ette suo minulle säälin sanaa… anteeksi-annon sanaa? Ja mitäpä teillä olisikaan minulle anteeksi annettavaa… paitse sitä että olen rakastanut teitä tuossa rakkauteni varjokuvassakin, johon epätoivoissani olin tarttunut, koska hän vielä muistutti teitä… koska hän mulle puhui teistä, koska hän teitä rakasti!… Oi suuri Jumala! se on hänet murhannut, jollette sitä tiedä, sillä hetki tuli, jolloin kauhistuen heräsin unelmastani;… en saattanut häntä kauemmin pettää… totuus pääsi huuliltani ja huumasi hänet kuin ukonisku!… Surkutelkaa te häntä; minä häntä vihaan! Hän ei enää tunne tuskaa!
Hän nojasi kalpeata otsaansa käsiinsä ja alkoi rajusti itkeä.
— Rouva, Raoul vakavasti sanoi, en ensinkään moiti teitä, mutta moitin katkerasti itseäni ja ajattelematonta käytöstäni, joka on saattanut teidät sellaisiin rikoksiin ja tuottanut teille sellaista surua… Pyydän sitä teiltä anteeksikin, jos niin tahdotte. Nyt teidän tulee tietää, että meidät erottaa toisistamme mitä syvin kuilu, ja ettei tätä selitystä sovi toistaa eikä edes pitkittää meidän välillemme ankaran vihan syntymättä… Lähtekää, minä sitä pyydän.
Nämä sanat lausuttuansa Raoul heittäytyi eräälle nojatuolille, ikäänkuin nämä tuskalliset mielenliikutukset olisivat häntä painaneet. Nuori vaimo oli noussut seisomaan.
— Minä lähden, hän sanoi hiljaa ja lempeästi. Ettekö anna minulle kättänne, Raoul?