— Taivaan nimessä! imettäjä, mikä on? markiisi huudahti nousten ylös.
— Hra markiisi, rouva Rosa sanoi, tuskin voiden hengittääkään, hän ei ole kristitty!
— Mitä? Kuka? Miss O'Neil'iko? Eikö kristitty?… Se on mahdotointa! Te olette hullu, imettäjä!
— Hän ei ole kristitty! rouva Rosa toisti kiivaasti; se on varma, sillä hän kysyi äsken juuri Jean'ilta, oliko lähistössä protestanttista pappia ja saattoiko hän helposti käydä joka sunnuntai kirkossa.
— Protestantti! markiisi sanoi vaipuen voimatonna nojatuoliinsa. Protestantti!… Sitten jatkoi hän hetken päästä: — Rouva Rosa, jättäkää meidät!
Tuokion aikaa kesti täydellistä äänettömyyttä. Markiisitar vaihtoi surullisia silmäyksiä puolisonsa kanssa. Kirkkoherra ja rouva de Beaumesnil olivat lyöneet kätensä yhteen ja nostivat niitä tuon tuostakin kohden kattoa, hämmästyksen valtaamina, joka edellisessä oli todellinen, mutta jota jälkimmäinen ainoastaan teeskenteli, sillä se räjähdys, joka oli kohdannut hänen naapurejansa, oli hänen kateelliseen sydämeensä vihmonut ainoastaan kukka- ja ruususadetta.
— On totta, markiisi puhkesi vihdoin lausumaan, että de Vergnes on auttamattomasti loukannut minua! Siinä saa nyt nähdä pariisilaista välinpitämättömyyttä ja kevytmielisyyttä!… Hän ei hanki tällaisesta tärkeästä asiasta itsellensä edes tietoakaan!… Yhtä hyvin hän olisi voinut lähettää minulle juutalaisen tai muhamettilaisen, Jumala nähköön, ihan yhtä hyvin! Sellainen hän on! Kuinka minä olisin saattanut tätä ymmärtää? Kuinka olisin saattanut kuvaillakaan tällaista huolimattomuutta? Kuinka olisi kertaakaan päähäni pälkähtänyt näin mieletön, näin järjetön ajatus? Muuten hän on irlantilainen, kuinka olisin voinut uskoa… tässä on täytynyt tapahtua erityinen onnettomuus! Päälle päätteeksi en voi saada ketään uskomaan, että imettäjä, yksinkertainen kun on, on tietämättömyydestä sanonut, ett'ei hän edes ole kristitty. Miss O'Neil ei ole katoolilainen, ja siinä kaikki, mutta tosiaan siinäkin on jo yllin kyllin. Mutta ottamatta lukuun hänen surkuteltavaa harha-oppiansa, hän on sittenkin vaimo, joka ansaitsee huomiota ja kunnioitusta… ja todella jouduin peloittavaan pulaan tässä asiassa… Mitä on tehtävä?
— Minusta näyttää vaaralliselta, hra markiisi, kirkkoherra rohkeni arasti lausua, antaa neiti Sibyllalle protestanttia opettajattareksi, etenkin kun hän juuri ensi kertaa valmistelee itseänsä ripille.
— Jumala varjelkoon! rouva de Beaumesnil huudahti paheksuvalla hämmästyksellä, joka pian muuttui salaiseksi iloksi.
— Se ei ote mahdollista, markiisi sanoi, en ole hetkeäkään sitä ajatellut, uskokaa se, rouva. Mutta minä tunnustan, että sydämeni on kovassa tuskassa: paitsi sitä, että vaan haikealla mielin päästän poikanityttären käyttämästä hyväksensä tämän naisen luonnonlahjoja, ja, olkoon kuinka tahansa, hänen hyveitänsäkin, niin minua vielä peloittaa se isku, joka minun täytyy antaa niin tuntehikkaalle ja hellälle sydämelle, kuin miss O'Neil'illa näyttää olevan. Ja minä itse olen ymmärtämättömyyteni kautta syynä siihen, että tämä isku tuntuu hänelle vielä kipeämmältä, mutta minun sydämeni vietteli minut siihen. Niin, minä antaisin vaikka heti paikalla toisen käteni, kun vaan voisin säästää häneltä ja säästää itseltäni sen surun, jonka tämä ilmoitus ja ero ovat tuottavat, mutta jotka kuitenkin näyttävät välttämättömältä.