Miss Augusta saattoi vaan epäselvällä äänellä kiittää; mutta hän talui taaskin mustan silkkihansikkaansa laihalle poskellensa.
Tällaisella ystävällisellä kannalla olivat asiat kun hra de, Férias ja miss O'Neil astuivat vaunuista linnan pihalle. Muutamia hetkiä myöhemmin markiisitar, jota hänen puolisonsa oli lyhyellä puheella valmistanut voittamaan ensi silmäyksen herättämää tunnetta, lisäsi Irlannittaren ihastusta kohtelunsa lempeällä hyväntahtoisuudella. Oli myöhäinen ilta. Miss O'Neil vietiin hiljaa pieneen huoneesen, missä Sibylla makasi valkeiden uutimien takana, toinen käsivarsi pään yli asetettuna ja kätkettynä hänen hienoihin silkkikutriinsa, kasvoilla sama sulo, jota niille hänen maatessansakin loi hänen lumoava sielunsa. Imettäjä toi lampun ja miss O'Neil katseli kauvan, sanaakaan hiiskumatta ja hengittämistäänkin pidättäen, lasta, sill'aikaa kun markiisi ja markiisitar nojautuivat toisiansa vastaan hänen takanansa, kasvoilla ihastuksen hymy. Sibylla teki äkillisen liikkeen ja miss O'Neil asetti sormen huulillensa, astui muutaman askeleen taaksepäin ja sanoi, kuiskaavalla äänellä, luoden kosteat ja säteilevät silmänsä tärkkääväisiin vanhuksiin:
— Hän on enkeli, minä jumaloin häntä! Saatettuna heti tämän jälkeen läheiseen avaraan ja komeasti sisustettuun huoneesen, jollaisessa hän ei ollut tottunut asumaan, tämä Fergus Punaisen jälkeläinen valvoi vielä hyvän kappaleen yötä, vaikka olikin matkasta väsynyt, ja silmäili ihastuneena tapetteihin kuvattuja henkilöitä: siinä oli elyysiumin lehdoissa olevia paimenia ja paimettaria, joilla oli vasu kädessä ja jotka näyttivät sangen onnellisilta, mutta jotka varmaan olivat sitä vähemmän kuin miss O'Neil. On surettavaa ajatella, että samalla hetkellä, kun tämä kunnon nainen pääsi tällaisen paratiisin osallisuuteen, niin välkkyvä miekka jo häilyi hänen päänsä ylitse valmiina häntä sieltä karkoittamaan.
Seuraavana aamuna rouva de Férias keskusteli miss O'Neil'in kanssa ja tuli yhä lujempaan vakuutukseen siitä, mitä hänen puolisonsa oli hänelle sanonut. Sitten esitteli hän opettajattaren hänen oppilaallensa. Sibylla, jolla, hänen ikäänsä katsoen, oli harvinainen kyky arvostella sopusointuisuutta ja kauneutta, katseli ensin jonkinlaisella levottomuudella miss O'Neil'ia ja vastasi kylmästi hänen ystävällisiin kysymyksiinsä, sillä hänen ulkonainen rumuutensa antoi aihetta Sibyllalle luulla hänestä pahaa. Markiisitar jätti heidät kahden kesken, jotta he likemmin tutustuisivat toistensa kanssa, ja meni saliin. Täällä kertoili hra de Férias miss O'Neil'in ansioita abotti Renaud'ille ja rouva de Beaumesnil'ille, joita tapauksen tärkeys oli kutsunut aamun koittaissa tulemaan linnaan.
— No, mitä kuuluu? markiisi kysyi.
— Niin paljon kuin minä, ystäväni, saatan päättää, niin on hän sangen valistunut ja helläsydäminen ihminen.
— Te näette, markiisi jatkoi säteilevin silmin, kääntyen vieraittensa puoleen, te näette siis, että hän on kalliskivi, ja hän on oleva, sen olen jo hänelle luvannutkin, oikea perheen kalliskivi! Hän ei ole kaunis, se on totta; mutta se onkin hyvä. Se on oleva vaan Sibyllalle opetukseksi ja eläväksi esimerkiksi siitä, kuinka paljon vähemmän arvoiset ulkonaiset edut ovat verrattuina siihen siveelliseen kiiltoon, joka loistaa miss O'Neil'in käytöksestä kuin komeasta juvelilippaasta, minä tarkoitan mielipiteitten jaloutta, sielun puhtautta, neron suloutta…
— Karakteerin suloisia hyveitä… hyvä markiisitar sanoi.
— Ja lujia uskonnollisia perus-aatteita, kirkkoherra lisäsi.
Kesken tätä yhteistä ylistyspuhetta aukeni salin ovi jyristen ja imettäjä, joka linnassa kutsuttiin rouva Rosaksi, astui yht'äkkiä sisään kasvot niin kummallisesti vääntyneinä, että onnettomuuden sanoman jo näki hänen silmistänsäkin.