"Sukellettuani helmienpyytäjän tavoin Pariisin valtameressä, luulen vihdoinkin löytäneeni etsittävän aarteen. Ihmisellä ei ole juuri viehättävä ulkomuoto. Hänellä ei ole siipiä, mutta hän on sittenkin enkeli, sanotaan. Minä kuvailin enkeliä toisen näköisiksi, mutta vähät siitä; minä lähetän hänet samalla kuin kirjeenikin. Lähettäkää vaununne ——— pysäyspaikalle, iltajunalle. Hän on juuri päättänyt erittäin onnellisesti erään oppilaan kasvatuksen, mutta on siitä saanut hyvin niukan palkan. Palvelijanne tuntevat hänet seuraavista tunnusmerkeistä: Miss O'Neil (Augusta Mary), kolmenkymmenenvuotias, vaaleanverinen, irlantilainen, syntyisin vanhasta ylhäisestä perheestä, puhuu kaikkia kuolleita ja eläviä kieliä, ompelee koru-ompeluksia, maalaa, soittaa harppua ja ratsastaa. Paljolta j.n.e.
Suudelmasade Sibyllalle. Minä vaivun markiisittaren jalkoihin."
Markiisi de Férias'ista tällainen kirje, hänen silmissään niin tärkeänä ja ratkaisevana hetkenä, osoitti tuskin anteeksi annettavaa kevytmielisyyttä, ja vaikka hän oli tottunut siihen maailmalliseen ja pintapuoliseen muodollisuuteen, joka hra de Vergnes'issa peitti melkoisen määrän ajatuskykyä ja tunteellisuutta, niin hän lähti itse, mielessä kuitenkin jonkinlainen pelontunne, ——— asemalle, vastaan ottamaan opettajatarta, jota oli hänelle niin leikillisellä tavalla kuvailtu. Miss O'Neil'in ensi katse, kun hän astui ulos vaunuista, ei ensinkään poistanut markiisin huolia; hän tunsi hänet helposti, vaikka olikin jotenkin hämärä. Miss O'Neil oli aivan sen näköinen, kuin kirjeessä oli sanottu. Hän oli pitkä, laiha nainen, joka astuskeli koneen tapaisella säännöllisyydellä ja jäykkyydellä. Ihmiset väistivät ehdottomasti hänen käsivarsiansa, jotka näyttivät aina melkein lävistävän hänen lihansa. Hänen kummastakin ulospitävästä poskipäästään riippui kaksi tulipunaista parrantyppyä niinkuin kaksi paju-oksaa. Ruskea olkihattu, joka vivahti ylös-alaisin käännettyyn sallaatti-astiaan, oli niinkuin kirkontorni hänen sulottomassa päässänsä. Hra de Férias'in sydän oli pakahtua.
— Totta tosiaan, hän jupisi, de Vergnes on aivan mieletön!
Mutta kuitenkin, kun hän lähestyi miss O'Neil raukkaa, hän näki tämän vaaleansinisistä silmistä loistavan niin kirkkaan valon, kuin taivaan tähdistä, niin puhtaan, niin sievän, niin hellän, ja samalla niin surullisen, että se häntä liikutti ja puoleksi hänet valtasi. Miss O'Neil, jonka hänen ulkonaisen onnettomuutensa tieto teki araksi, vastasi vanhan markiisin kohteliaasen tervehdykseen ujosti, mutta hyvillä ja sopivilla sanoilla. Hänen äänellänsä oli kaunis sointu. Hra de Férias alkoi luulla, niinkuin hra de Vergnes'ikin, että nainen oli enkeli, vaikka hänen siipensä todella olivat sangen vähän näkyvissä. Hän istui hänen viereensä vaunuihin, jotka lähtivät Férias'in linnaan, eikä laiminlyönyt silmänräpäystäkään selittääksensä hänelle sen nuoren oppilaan luonnetta, jonka opettaminen nyt jätettiin hänen toimeksensa. Irlannitar kuunteli häntä tarkkaavaisesti, keskeyttämättä häntä, kunnes hän lopetti puheensa lyhyellä loppulauseella, joka sisälsi hänen mielipiteensä kasvatuskysymyksessä.
— Herra, miss O'Neil silloin sanoi, minä näen millainen hän on. Mitä teidän mielipiteisiinne tulee, niin minun mielipiteeni ovat ihan samat. Lapsen luonnonlahjojen kehittäminen ja viljeleminen on velvollisuus eikä siinä ole milloinkaan vaaraa, jos tätä tekee sillä kannalla, että ajatus Jumalasta vallitsee ja pyhittää kaikki.
Markiisi veti tämän kuultuansa pitkän henkäyksen. Hän nyökäytti tyytyväisen näköisenä useampia kertoja päätänsä, ja vaunuihin levisi pilvi tuoksuavaa puuteria.
— Rakas miss O'Neil, hän sanoi, minä rohkenen pyytää teitä kertomaan minulle elämäkertaanne, josta serkkuni de Vergnes on minulle antanut sangen vaillinaisia tietoja. Mutta älkää väärin käsittäkö syitä minun kysymykseeni, sillä minä pyydän teiltä tätä suosion osoitusta ainoastaan sentähden, että te minussa olette herättäneet suurta mieltymystä.
On mahdotointa kertoa, kuinka oudolta ja suloiselta miss O'Neil'ista tuntui tämä vanhan markiisin sydämellinen kohteliaisuus. Kun hän oli köyhä ja naurettavan ruma, niin maailma ei ollut, niinkuin on helppo ymmärtää, hemmoittelemalla häntä turmellut. Kun häntä oli aina ympäröinyt jäinen kylmyys niitten puolelta, jotka olivat ottaneet hänet palvelukseensa, ja kun hän oli aina jäykkä, umpimielinen ja heikkohermoinen, niinkuin ainakin se, jonka täytyy olla pahanilkisten ja pilkallisten katseitten alaisena, niin hän oli saanut paljon kärsiä ylpeydessänsä, joka oli suuri ja oikeutettu. Ensi kerran elämässänsä hän näki itseänsä pidettävän arvossa. Tämä kaunis vanhus puhui hänelle sellaista puhetta, jota hän ei ollut toivonut saavansa kuulla ennenkuin taivaassa valittujen huulilta, jotka hurmasivat ainoastaan siveellisellä loistollansa ja kauneudellansa. Käyttäen hyväksensä hämärää, hän antoi kaksi kyyneltä vieriä silmistänsä, jotka hän pyyhki pois mustalla silkkihansikkaallansa; sitten hän kertoi lyhyesti elämänsä, joka muuten oli sangen yksinkertainen. Ainoa kohta, missä hän viipyi kauvemmin, oli hänen perheensä vanha sukuperä. Hän polveutui Irlannin vanhoista kuninkaista, jotka todella, lisäsi hän, eivät olleet muita kuin clan-päälliköitä. Yksi hänen esi-isistänsä, Fergus Punainen, kuului toden näköisesti niitten irlantilaisten päälliköiden joukkoon, joilta ruhtinas Juhana Plantagenet (jonka nimeä miss O'Neil mainitsi katkeralla halveksumisella) oli julkisessa tilaisuudessa hävyttömästi temmannut parran pois. Miss O'Neil'in isä oli hänelle jättänyt melkoisen omaisuuden. Mutta hänellä oli kaksi veljeä, jotka omaisuutensa hoitamisessa eivät olleet käyttäneet tarpeellista tarkkuutta. Hra de Férias ymmärsi että miss O'Neil oli hyväntahtoisesti antanut omaisuutensa mennä veljiensä häviön korjaamiseen. Muuten se toimi, johon hänen oli täytynyt antautua, viehätti häntä erittäin ja tuotti hänelle kaikkea mahdollista onnea aina siihen päivään asti, jona hänen oli täytynyt jättää oppilaansa. Mutta tämä päivä oli runnellut hänen sydämensä. Hän oli tarjoutunut jäämään nuoren neidin luoksi ehdoilla, jotka olivat hänelle hiukan vastenmieliset, mutta joihin hän kuitenkin piti mahdollisena suostua (luultavasti kamarineitsyenä, tyttö parka!). Perhe ei siihen suostunut, koska se katsoi sitä sopimattomaksi, jonka hän muuten itsekin myönsi.
— Miss Augusta, markiisi sanoi, sallikaa minun vakuuttaa teille, ett'ei teidän koskaan minun huoneessani tarvitse pelätä sellaista onnettomuutta. Niin kauvan kuin minä elän, rakas miss O'Neil, elätte tekin minun kattoni alla. Ja minä erehtyisin suuresti poikani tyttären mielipiteitten suhteen, joll'ei hän kunnioittaisi, samoinkun minäkin, sitä muodollista, neuvoa, jolla minä suljen hänet tässä tarkoituksessa teidän suosioonne.