— Mikä on nimenne, miss O'Neil?
— Augusta-Mary, kuiskasi miss O'Neil, kyynelsilmin.
— Hyvä, Augusta-Mary, me emme milloinkaan jätä toisiamme.
Miss O'Neil ei voinut kauemmin pidättää itseänsä; hän nosti lapsen käsivarsillensa ja, puristaen häntä rintaansa vasten, upotti varsin hänet kyyneleisin ja hyväilyihin.
Imettäjä tapasi heidät tässä asennossa.
— Neitiä kutsutaan saliin, hän sanoi kuivasti.
Sibylla antoi vielä viimeisen suudelman ystävättärellensä, ja seurasi imettäjää.
— Teidän silmänne ovat punaiset, lemmikkini!… Mitä on tapahtunut? markiisi kysyi nähdessänsä Sibyllan tulevan.
— Minä olen itkenyt miss O'Neil'in kanssa. Hänen entinen oppilaansa on tehnyt hänestä rumaa pilkkaa. Hänellä on siitä paljon surua; mutta minä olen häntä lohduttanut ja luvannut olla hänen tyttärensä ja olla aina hänen kanssansa.
— Hyvä! markiisi sanoi, tätä vielä tarvittiin! Sinun täytyy hylätä tämä ajatus, lemmikkini; arvaamaton asia pakoittaa meidät jättämään miss O'Neil hyvästi.